Marko Nenonen

Tekoäly sai oman sosiaalisen mediansa

Wed, 11 Mar 2026 09:28:38 GMT

Tekoäly sai ikioman sosiaalisen mediansa

Tekoäly on saanut ikioman sosiaalisen mediansa. Se on Moltbook. A Social Network for AI Agents . Siellä siis keskustelevat itsenäiset tekoälyt eli kuten englannin kielessä sanotaan, tekoälyagentit (AI agents).

Ne, jotka ovat kyllästyneet ihmisten sometukseen, voivat nyt seurata, mitä tekoälyt somettavat. Ihmiset eivät saa osallistua keskusteluun, sillä heidät hyväksytään vain seuraajiksi. Se voi olla viisas rajoitus.

Löysin uutisen Elsie Jangin blogista Substackista. Substack on alusta, jonne kirjoittavat hyvin monet maailman kiinnostavimmat kirjoittajat ja asiantuntijat. Monet kirjoituksista ovat itse asiassa tieteellisiä artikkeleita, kuten tässä viittaamani. Ja kuten viittaamanikin, monet artikkeleista ovat useimmiten hyvin kirjoitettuja ja tavallista lyhyempiä. Substackista löytyy myös taidetta sekä aivan persoonallisia tilityksiä.

Pidän erityisen kiinnostavana myös sivustoa Engelsberg Ideas . Harmiteltavasti vastaavia sivustoja ei ole suomen kielellä mutta yritän omalta osaltani aina välillä kertoa näilläkin sivustoilla esitetyistä ajatuksista.

Kun sanoma- ja aikakauslehdet sekä radio - televisiosta puhumattakaan - viihteellistyvät ja hömpähtyvät, laadukas asiantuntijamedia on siirtynyt yhä vahvemmin toisiin muotoihin. Yhä enemmän se koskee myös tieteellistä julkaisua. On hämmentävää, että tieteellisen artikkelin julkaiseminen tiedelehdessä voi kestää kaksikin vuotta - siis kirjoittamisen jälkeen. Nopeasti kehittyvillä aloilla sellainen viive tekisi koko artikkelista turhan. Historiatieteessä ja sosiologiassa tahti voi tietysti olla verkkaisempi...

Kynttilänpäivä tekoälyohjelmien kanssa - ja mikä tulos!

Sun, 08 Feb 2026 14:31:16 GMT

Kynttilänpäivä tekoälyohjelmien kanssa - ja mikä tulos!

Tänään, suomalaisen kalenterin kynttilänpäivänä, olen keskustellut pitkään tekoälyohjelmien kanssa yhdestä ranskalaisesta iskelmästä, ”Les feux de la chandeleur”, kynttilänpäivän valot (kynttilän tulet). Laulun teki tunnetuksi Mireille Mathieu vuonna 1973.

”Les feux de la chandeleur” on myös ranskalaisen Catherine Paysanin romaani vuodelta 1966. Sitä ei ole suomennettu. Siitä tehtiin elokuva 1972, jonka nimi on myös ”Les feux de la chandeleur”. Kaiken lisäksi elokuvan alkuperäiseen soundtrackiin kuuluu musiikki ”Les feux de la chandeleur”.'

Oletin, että iskelmä ja elokuvan musiikki, kenties romaanikin, liittyisivät toisiinsa, koska musiikin säveltäjä on sama, aikanaan hyvin tunnettu ja arvostettu Michel Legrand.

Asian selvittäminen osoittautui monimutkaiseksi, koska alkuun tekoälyohjelmani eivät tienneet siitä mitään.

Sitten, kun eri syistä epäilin niiden esittämiä tuloksia ja huomautin siitä, ne tekivät väärän yleistyksen (joskin kumpikin erilaisen).

Hyvään toviin en tiennyt, mitä ajatella tästä 1960- ja 70-luvun iskelmäharrastukseni yllättävästi sotkusta.

Selvää on, että tuo kynttilän valo tai tuli, mistä iskelmässä puhutaan, liittyy kynttilänpäivään. Talviajan kalenterissa kynttilänpäivä on esimerkiksi Ranskassa enemmän esillä kuin Suomessa, jossa sitä ei juuri vietetä. Katolisissa maissa kynttilänpäivä on säännöllisesti 2. helmikuuta eikä se liiku helmikuun ensimmäisen sunnuntain mukaan, kuten meillä nykyään.

Kynttilänpäivä on talven taitteen päivä. Silloin alkaa kevään odotus. Se toki on tähän aikaan helpompi aloittaa hieman etelämpänä kuin näillä pohjoisen leveysasteilla.

Ranskassa kynttilänpäivänä syödään lettuja (crêpes). Päivää nimitetäänkin myös lettupäiväksi (jour des crêpes).

Lettupäivän takana on kuitenkin kristillisen uskon tarina siitä, kun Jeesus, tuleva ihmisten syntien sovittaja, vietiin temppeliin. Se oli osa myös hänen äitinsä puhdistautumista, alkujaan Marian puhdistuspäivä, sillä synnytyksen jälkeinen puhdistusrituaali on ollut tärkeä kristillinen meno. Se oli 40 päivää synnytyksen jälkeen. Tuo luku 40 näkyy yhä kalentereissa siinäkin, että helatorstai on 40 päivää pääsiäisen jälkeen.

Mutta halusin selvittää, mikä yhteys on romaanilla, laululla ja elokuvan musiikin yhdellä soundtrack-teemalla, joilla kaikilla on sama nimi.

Ei ole tunnettua yhteyttä, sanoivat molemmat tekoälyohjelmat.

Mathieun laulu on ”täysin eri teos; romanttinen, runollinen chanson joka kuvaa rakkauden ja toivon tunteita talven taittuessa”. Mathieun laulua ei ole myöskään elokuvassa eikä laulua tehty elokuvaa varten.

Tämä kaikki osoittautui oikeaksi, mutta keskustelu meni ihan harhaan, kumosi edellisen ja toi aivan vääriä tuloksia, kun ryhdyin tarkentamaan paria mieltäni vaivannutta seikkaa.

”Tässä kohtaa asiat loksahtavat paikoilleen”, huomasi CoPilot. Se on myös elokuvan nimikappale” ja Mathieu tulkitsi tämän kamppaleen, ja se julkaistiin osana elokuva musiikkia tai sen yhteydessä”.

Tämä tekee laulusta ”nimenomaan elokuvaa varten tehdyn nimikappaleen, ei irrallisen chansonin”.

Samalla tavalla todisti toinen tekoälyohjelmani, Claude Sonnet (4.5 on ilmainen versio).

Mutta tieto täytyi todeta vääräksi. Jatkoin keskustelua, koska olin jo kuunnellut myös elokuvan soundtrackia, eikä siinä ollut mitään tuttua. En tosin viitsinyt ruveta tämän takia kelaamaan koko jumalan elokuvaa.

Niinpä taas kovistelin tekoälyjä.

Väitin, ettei Mireille Mathieun laulu ”Les feux de la chandeleur” ei ole samaa musiikkia kuin samanniminen teema elokuvan soundtrackilla.

Vastaus oli, että ei olekaan.

”Tämä on mielenkiintoinen kysymys”, aloitti Claude Sonnet ja selasi Internet-sivuja.

”Hyvä havainto!”, sieltä tuli pienen hetken jälkeen. ”Kyseessä on todellakin kaksi eri kappaletta, vaikka ne jakavat saman nimen ja säveltäjän.”

Mireille Mathieun laulun sanat teki Jean Dréjac, kuten tietysti jo tiesin, kun se tieto kulkee laulun mukana.

Olimme lopulta kaikki samaa mieltä – siis tekoälyohjelmat ja minä – siitä, että kyse on eri musiikista, osin eri teemastakin.

Olin samaa mieltä tekoälyohjelmien kanssa siinäkin, että Mireille Mathieun tulkinnassa on romanttisuutta ja runollisuutta, kaunista sentimentaalisuutta ja sävel on hyvin kulkeva, kuten usein tuon aikakauden iskelmissä, myös suomalaisissa.

Elokuva lienee dramaattisempi, kenties pessimistisempi, mutta siitä en enää ryhtynyt tekoälyjen kanssa inttämään.

Kynttiläpäivää kyllä vietän – siis suomalaisen kalenterin mukaan. Tästä alkaa kevään odotukseni. Magian historiaan kuuluvat siirtymäriitit, mukaan lukien vuodenaikojen käänteet.

Ne valmistavat meitä myös johonkin uuteen.

Ja, juu, teen tänään jälkiruuaksi lettuja appelsiinikastikkeessa (crêpes Suzette).

Kohti kevättä!

Joulupakina 2025

Wed, 24 Dec 2025 12:14:03 GMT

Joulupakina 2025

Vuodenajat ovat vanhan, arkaaisen magian kalenteri. Ne olivat siirtymäriittejä, jotka kuvasivat alun ja lopun. Siirtymäriitteihin kuuluivat myös ihmiselämän erilaiset käänteet.

Kristillinen uskonto omi magian kalentereista tärkeimmän. Pohjoisella pallonpuoliskolla siihen kuuluu ennen kaikkea ajatus syksyn tulosta sekä sitten talven jälkeen kevään tulon juhliminen. Sattuvaa on, että kevään tulo on ikään kuin ylösnousemuksen eli uudestisyntymisen juhla, jota kristillinen kirkko viettää pääsiäisenä. Se oli nimenomaisesti kevään ja uuden käänteen tulo juhla magiankin perinteissä.

Muutoin kristillinen usko heikensi magian kalenterin sidonnaisuutta vuoden aikoihin. Myöskin ajatus kiertokulusta sammui kristinuskoon. Maailman kehitys sai suunnan eli myyttisen alun ja ilmestyksenomaisen lopun. Magia oli paljon armollisempi ihmistä kohtaan.

Syksyn tulo on kuin vuoden loppu, kekrin ja satojuhlien aikaa. Tähän joulunkin aika liittyy, kun joulu päättää syksyn. Isommassa ajattelussa joulu kuuluu syksyyn, ja syksy siis päättää vuoden. Vuoden loppu ei ole ollut historiassa niin tarkka kuin se on nykyään.

Hämärää on ollut myös päivän alku. Eri kulttuureissa, kuten egyptiläisillä pääosin, se on alkanut päivän valjetessa. Joissakin kulttuureissa uusi päivä on alkanut, kun aurinko laskee.

Syksy kuvaa loppua myös nykyajan runoudessa ja iskelmälyriikassa.

Kalenterimme, kuten sen jako 12 kuukauteen, on egyptiläisiltä yli 5000 vuoden takaa. Näin on, vaikka kuukausien nimet ovat roomalaisilta ja roomalaiset arvioivat vuoden pituuden tarkemmin kuin egyptiläiset.

7-päiväisen viikon tunsivat jo kaiketi ainakin babylonialaiset noin 3000 vuotta sitten. Babylonia oli nykyisen Irakin alueille syntynyt korkeakulttuuri.

Aluissa ja lopuissa on maaginen elämäntaidon voima. Niiden ajatus voi pysäyttää, rauhoittaa ja tuoda voimia.

Suomessa monien ihmisten jouluvalmistelut alkavat joulukorttien kirjoittamisesta. Myös jouluvalojen asettelu on tavallinen joulunalun askar. Jouluvalot ovat itse asiassa pimeän syksyn karnevaalien osa. Pimeän syksyn karnevaalit olivat Suomessa pitkään hiljaisia ja ikään kuin viltin alle käpertymisen aikoja.

Sitten Yhdysvalloista levisi halloween-kulttuuri, joka sekoitti niin sanotun vanhan kansan Pyhäinmiestenpäivän eli nykyisen Pyhäinpäivän. Halloween on eri rytminen kuin Pyhäinpäivä mutta se ei ole menoa haitannut. Kenties Suomessakin siirrytään vielä joskus yleisesti halloween-juhlan aikaan.

Venetsialaisjuhlakin on alkanut yleistyä Suomessa. Se päättää kesämökkikauden ja on siis tulossa yhdeksi syksyn alun juhlaksi. Mutta nyt olen mennyt jo pitkälle joulun yli.

Toivotan lukijoille hyvää joulua ja muuta kivaa uuden vuoden odotukseen ja sen aloittamiseen!

Kotiäideille palkkaa - Intiassa

Tue, 09 Dec 2025 09:43:15 GMT

Kotiäideille palkkaa - Intiassa

Tämä on yksi suurimpia mutta vähiten tunnettuja sosiaalipoliittisia kokeiluja maailmassa.

118 miljoonaa intialaista naista saa palkkaa kotiäidin työstään. Näin kertoo BBC News 9.12.2025. Käytäntöä on kehitetty Intiassa pikkuhiljaa ja jo jonkin aikaa.

Palkka ei ole suuri – noin 15 euroa kuukaudessa – mutta muuan haastateltu kertoo, että se riittää lääkkeisiin, vihanneksiin ja pojan koulumaksuun. Kotiäidin palkassa on erilaisia ehtoja, kuten varallisuusrajoja, eikä sitä makseta kaikille.

BBC:n artikkelissa todetaan, että tämä on yksi maailman suurimpia mutta myös vähiten tutkittuja sosiaalipoliittisia kokeiluja.

Voin arvata, että tällainen kokeilu herättää ristiriitaisia tunteita länsimaissa, ehkäpä monissa jopa suoranaista närää. Eipä siitä ole juuri uutisoitukaan länsimaissa. Emme kai usko, että muutkin kuin Euroopan (Pohjois)maat kehittävät sosiaalipoliittisia järjestelmiä

Nysse ja tosse eli kun mies palaa Tampereelle

Tue, 27 May 2025 20:18:38 GMT

Nysse ja tosse eli kun mies palaa Tampereelle

Rauhattomaan sieluun jää jälkiä, kun koti on vuosikausia siellä täällä ulkomailla. Asuin välillä kotimaassakin mutta kaikkiaan vietin 17 vuotta kahdessa eurooppalaisessa suurkaupungissa sekä kahdessa vähän pienemmässä pääkaupungissa.

Sitten asuin välillä Helsingissä, välillä Tampereella ja taas Helsingissä ja vähän Turussakin. Nyt palasin jälleen Tampereelle aivan keskustaan.

Tampere on muuttunut. Se on hiljaisempi kuin ennen. Jopa Tuomiokirkonkadun McDonaldsin edusta on viikonloppuisin siivompi kuin aikaisemmin. Aikaisemmin se oli kuin levinnyt kaatopaikka.

Tyhjiä toimitiloja on enemmän. Ruokaravintolat ovat monesti puolityhjiä ja silloin tällöin aivan tyhjiä. Olut- ja viinibaareissakin on hiljaisempaa kuin ennen.

Huomasin myös, että ehkä yhtä kauppaa lukuun ottamatta keskustan kauppojen tuoretiskit ovat pienempiä kuin ennen. Nyt on enemmän valmisruokatiskejä sekä lounas- ja eväslaatikoiden hyllykköjä. Erinomainen Kauppahalli on kuin ennenkin, jopa sähäkämpi.

Kaupungin keskusta on todella miellyttävä ja kaunis – myös sade-, kura- ja räntäkeleillä. Täällä on keskellä melkein suurelta tuntuvaa kaupunkia, kävelee vapaasti ja mukavasti, likimain meluttomassa ja pakokaasuttomassa ympäristössä.

Rantatunneli ja raitiotie olivat viisaita ratkaisuja. Helsinkiläinen kaverini poikkesi täällä ja todisteli, että raitsikan pitäisi olla ”Tosse”, koska bussi on ”Nysse”. Toinen tulee ny ja toinen tulee tos.

Keskustassa kaikki on lähellä. Kahviloita on mukavasti, jopa kuin ranskalainen kahvila. Tampere on populaarimusiikin kaupunki. Jatsia ja klassista musiikkia on vähemmän.

Keskusta on hyvin huoliteltu. Katujen, pihojen ja puistoalueiden rajaukset on tehty nätisti, ja ympäristöä hoidetaan.

Julkisivut ovat kunnossa ja hoidettuja – muutamaa kerrostaloa ja takapihaa lukuun ottamatta. Näiden muutamien korjausta odotellaan ilmeisesti tuomiopäivään saakka, koska tilanne oli sama kuin silloin, jolloin viimeksi asuin täällä.

Toivottavasti taloyhtiöt eivät mene konkurssiin ennen tätä tuomiopäiväänsä.

Kaupungin kauneudesta huolimatta keskustan laidalla sijaitsevaa Nokia Arenaa pidän Suomen toiseksi rumimpana kokonaisuutena. Rumin lienee Helsingissä Pasilan aseman viereen rakennettu kerrostaloalue. Mutta niillä kulmilla nimenomaisesti haluttiin jatkaa virastotalojen umpeaa tyyliä.

Tampere on paljon vartijana, kun keskustaa rakennetaan korkeaksi ja suureksi. Korkeatkin talot voivat olla kauniita, kuten monet Hongkongin tai Dohan pilvenpiirtäjät. Torni ja Luminary ovat aivan tyylikkäitä. Punaista tupaa ja perunamaata ne eivät tokikaan muistuta. Sellaisten paikka on muualla.

Vain seitsemän maailman tuhannesta korkeimmasta rakennuksesta on Euroopan unionin alueella. Yksikään maailman 25 suurimmasta kaupungista ei ole Euroopassa. Eurooppa on pienten kaupunkien maailma.

Siinä vertailussa Tampere pärjää hyvin. Kaupungin ilme on parantunut jo pitkän aikaa. Kun valtakunnan perin alavireinen talous lopulta kohenee, se lupaa lisää monenlaista kivaa ja mukavaa Tampereelle.

(Julkaistu aikaisemmin: Tamperelainen 6.11.2024 .)

Kuvassa: Kesäkuu 2017. (Kuva: MN.)

Jos ihminen ei voita tekoälyä, siitä voi syyttää itseään

Sun, 17 Nov 2024 09:49:00 GMT

Tekoäly tukee osaamista ja yksilöllisyyttä. Juuri tekoälyn luomat mahdollisuudet saavat meidät uudelleen arvostamaan osaamista, tietämistä ja yksilöllisyyttä. Syitä on kaksi.

(Julkaistu aikaisemmin: Talouselämä 26.3.2023.)

Kun henkilökohtaiset tietokoneet alkoivat yleistyä 1980-luvulla, monet julistivat, että sellaiset kapineet tappaisivat luovuuden. Jotkut vannoivat, etteivät ikänään tulisi sellaisia käyttämään.

Tekoälyyn suhtaudutaan monesti samalla tavalla. Epäilijät väittävät, että tekoäly ei luo mitään niin arvokasta ja omaperäistä kuin ihminen – miettimättäkään sitä, kuinka omaperäistä ihmisten toiminta aina edes on.

Silti juuri tekoälyn luomat mahdollisuudet saavat meidät uudelleen arvostamaan osaamista, tietämistä ja yksilöllisyyttä. Syitä on kaksi. Ensinnäkin tekoälyn keräämän aineiston ja sen analysoinnin avulla voidaan päästä todella merkittäviin ja uudenlaisiin löytöihin.

Ihmisen kyky huomata säännönmukaisuuksia suuresta aineistosta on huono. Jo aineisto, jossa on muutama kymmen tietuetta ja useampia muuttujia, on ihmisen analysoitavaksi mahdoton.

Toinen syy tekoälyn tuomaan tietämisen ja yksilöllisyyden kasvuun on ilkeä niitä kohtaan, jotka esiintyvät asiantuntijoina. Kiinnitämme harvoin huomiota siihen, mitä he tarkalleen ottaen sanovat. Pidämme heitä asiantuntijoina, koska he esiintyvät julkisesti.

Se, mitä esitetään, on liian usein tyhjänpäiväistä. Puhuvat päät selvittävät sitä, kuinka tärkeää on tehdä toimenpiteitä ja tarttua haasteisiin. Tulevaisuuden ennakoinnin tulos on se, että voi tapahtua niin tai näin.

Tekoälyn vuoksi vain yleisiä hokemia sisältävää kieltä ei enää voi pitää viisautena.

Juuri siksi tekoäly kasvattaa persoonallisen sekä yksityiskohtia ja yllättäviä näkökohtia – tietoa! – sisältävän puheen merkitystä. Toimittajat voivat kysyä asioista sekä tekoälyohjelmilta että studiovierailta. On luonnollista pohtia asioita tekoälynkin luomista lähtökohdista.

Opettajia, jotka pelkäävät tekoälyllä tehtyjä opiskelijatöitä, voi lohduttaa sillä, että suullinen esitys paljastaa tietämisen määrän.

Tekoälyyn toki sisältyy vaaroja. Tekniset järjestelmät voivat kasvaa liian monimutkaisiksi ja siksi hallitsemattomiksi sekä vaikutuksiltaan yllättäviksi.

Pahinta on, jos tekoälyn etummaiset saavutukset jäävät roistovaltioille tai muille toimijoille, jotka ovat demokraattisen valvonnan ulottumattomissa.

Turvallisinta on siksi tekoälyn määrätietoinen kehittäminen. Silloin tekoälyn vaaroihin voidaan paneutua.

Tekoäly voi olla renki ja ystävä. Voimme seurustella älykkäiden robottien kanssa ja opiskella niiden kanssa. Ne voivat vahtia terveyttämme. Tekoäly voi tuottaa leluja ja lemmikkejä, jotka ovat tarpeeksi aitoja, ja voivat korvata nykyiset lemmikit, jopa osan ihmissuhteista.

Kuitenkin silloin, kun olemme ihmisten kesken – ja vaikka seurassa olisi älykäs robottikin – joudumme tekoälyn ansiosta puhumaan persoonallisemmin ja ymmärrettävämmin. Muistamisesta ja ulkoa oppimisesta tulee tekoälyn vuoksi tärkeämpää kuin vuosikymmeniin. Joudumme muistamaan ulkoa runoja ja matematiikan kaavoja.

On osattava sitä tietoa, mikä tukee yksilöllisyyttämme ja mitä koneiden algoritmit eivät ole vielä siinä hetkessä keksineet.

Ja jos meitä ei erota tekoälystä, se on oma vikamme!

10/11/2024

New Title

Kaksi terävää kirjoitusta kulttuurin rahoituksesta

Sun, 10 Nov 2024 17:32:00 GMT

Sivistymättömyydellä voi keikailla ja eliittien vastaisuus on muotia, jolla tavoitellaan poliittista suosiota. Kestävätkö eurooppalaisen valistusajan ihanteet sosiaalisen median aikaa? Tämä tuli mieleen, kun luin kaksi terävää artikkelia kulttuurin rahoituksesta.

Helen Korpak kirjoitti Hufvudstadsbladetissa 10.11. ja Kimmo Levä Kansallisgallerin blogissaan 5.11. niistä väärinkäsityksistä, mihin laatumediakin, YLE ja Helsingin Sanomat mukaan lukien, on eksynyt näissä asioissa.

Jopa laatumedioissa keskustelu kulttuurin rahoituksesta on ollut aivan hukassa. Sen lisäksi sosiaalisessa mediassa on ollut valtava tulitus kulttuuri-instituutioita, kuten museoita, vastaan. Maksakoot niistä ne, jotka niitä käyttävät!

Mediassa, YLEssäkin, on rummutettu, että museot tuottavat tappioita ikään kuin vain huonon hallinnon vuoksi. Muuan talousviisas sanoi, että kulttuurin pitäisi elää markkinaehtoisesti, sillä aikaisemminkaan ei ollut valtion tukia eikä apurahoja.

Hän oli väärässä: pääosa maailman kulttuuriaarteista on valtakuntien johdon, mesenaattien ja muiden taiteen suojelijoiden rahoittamaa.

Helen Korpak kirjoitti Hufvudstadsbladetissa (10.11.), että hallituksen kulttuuripolitiikka innostaa ja ruokkii kulttuurin halveksemista. (Valitettavasti artikkeli on maksumuurin takana.) Tiivistäisin hänen ajatuksensa vieläpä niin, että hallitus innostaa moukkamaisuuden ylistämiseen. Helen Korpak ei tokikaan käytä tätä karkeata sanaa.

En ole aivan varma, ovatko kaikki ministerit ruokkimassa kulttuurin halveksumista aivan tarkoituksella.

Helen Korpak kertoo keskustelusta, mikä kulttuuritoimen säästöistä syntyi eritoten sosiaalisessa mediassa. Lisäksi hän nostaa esille myös esimerkiksi sen, miten laatumediakin käsittelee elokuvia, jotka saavat tukea mutta eivät ole kassamagneetteja. Lisään tähän jälleen oman reunahuomautukseni: jos taidetta tehtäisiin vain enemmistön ehdoilla, maailma olisi kauhea. Enemmistön yhteenkään koottu sivystys ei ehkä kumuloidu toivotulla tavalla.

Korpak kritisoi myös Helsingin Sanomia siitä, että sen sivuilla kulttuurijournalismi tyhjänpäiväistyy joutaviksi ja klikkauksia kerjääviksi jutuiksi. Koska media myy mainoksia, klikkaukset ovat tärkeitä, ja klikkauksia saa kärjiställä ja myötäilemällä ajan pirtaa.

Yhtä hillitty ja asialtaan yhtä raju kirjoitus tuli Kimmo Levältä, Kansallisgallerian – yhden tärkeimmän kulttuuri-instituutiomme – pääjohtajalta. Hän kirjoitti Kansallisgallerian blogissaan (5.11.), että Kansallismuseon kokonaismenoista melkein 60 prosenttia menee kiinteistöihin ja vajaa kolmannes palkkoihin (2022). Pääosa kuluista säilyy, vaikka ovi olisi kiinni. Museoiden tehtävänä ei ole tuottaa voittoa, vaan museoiden ensisijainen tehtävä on kulttuuriperinnön säilyttäminen. Lisäksi museoala vastaa monista lain vaatimista virnaomaistehtävistä, joita ei voi jättää tekemättä.

Myös Kimmo Levä korjaa YLEn ja Helsingin Sanomien markkinoimia väärinkäsityksiä – kohteliaasti mutta ehkä hiukan englantilaiseen pisteliääseen tyyliin.

Jääkylmästi Levä heittää pienen tosiasian. Louvressa, Pariisin kuuluisassa museossa, kävi lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä eli yli 20 000 ihmistä päivässä (2022). Tappiota museo tuotti reilusti yli 100 miljoonaa euroa.

Pääjohtaja Levä ehdottaa, että media tekisi samalla tavalla uutisen tästä maailman suosituimman museon tappiosta.

Kulttuurin rahoitus ja taide ovat vaikeita puheenaiheita. Useimmat katsovat , että talous tuottaa, kulttuuri kuluttaa. Niinkään ei ole: toisaalla kirjoitan poikani Rudolf Laineen kanssa siitä, että luovuus ja uudet asiat syntyvät aina kulttuurisista merkityksistä, ei taloudesta. (Linkin takana, alk. s. 78.) Ilman kulttuurista luovuutta ei olisi minkäänlaisia innovaatioita.

Mielestäni yksi oikea piirre sosiaalisen median kulttuurieliitin vastaisessa rummutuksessa kuitenkin on. Syntiseen, pahaan elittiin ovat joutuneet myös pienipalkkaiset museoiden ja kirjastojen ammattilaiset. Oikeinhan se on. He ovat sivistyksen eliittiä.

10/11/2024

POST TITLE

Vahva ja karskea varpunen – Edith Piaf Tampereen teatterissa

Fri, 26 Apr 2024 06:51:00 GMT

Edith Piaf oli yksi 1900-luvun suurimpia iskelmätähtiä ja laulajattaria. Aivan mallillaan hänen elämänsä ei kulkenut.

Englantilaisen (!) Pam Gemsin näytelmä oli köyhähkö kronikka ilman varmoja suuria teemoja – jos sellaisena ei pidä ryyppäämistä, rypemistä ja selvinkin päin ystäville huudettuja epäkohteliaisuuksia, joista tietenkin kaikille, ehkä jopa yleisölle, tuli paha olo.

Mutta tekijät voittivat käsikirjoituksen. Upea tulos. Annuska Hannulan rooli Edithinä oli valtava suoritus. Laulutkin tulivat väkevästi, karheasti ja, niin, oikein hyvin – tosin enimmäkseen suomeksi.

Hannulan rooli teki Edith Piafin elämästä totta ja todellista.

Ehkä käsikirjoituksen tulkinnan avaimeksi jäi, että lapsuutensa ja varhaisvuosiensa vuoksi Piaf koki itsensä aina lopulta yksinäiseksi. Niin ehkä oli, ja ehkä hän ei osannut kasvaa kohtaloaan suuremmaksi silloinkaan, kun elämä olisi sen tarjonnut. Hänessä oli jotakin epävakautta, haurautta, jota hän ei osannut korjata.

En ole varma, onko tämä oikeudenmukainen toteamus. Sen perusteella, mitä hänestä olen lukenut (ja kuunnellut!), tuntuu, että kenties se oli hänen elämässään liian suuri vaatimus ja vaikeus.

Sain vaikutelman, että näin ohjaaja, Hilkka-Liisa Iivanainenkin , asian kenties näki.

Siksi otsikkoni, vahva ja karskea varpunen, on tavallaan väärä. Vahvaa oli vain laulu.

Joku joskus sanoi, että suomalaisen teatterin suureen produktioon ei monestikaan löydy riittävästi taiteilijoita, jotka osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia.

Tämä ei mielestäni enää vuosiin ole ollut itsestään selvästi totta. Tanssi ja laulu tuntuvat parantuneen jo pidemmän aikaa suomalaisessa teatterissa. Ne ovat alati taitavampia ja upeampia.

Tosin en ole muutamaan vuoteen käynyt muualla kuin Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Ennen pitkää poikkean taas muuallakin ihan vain uteliaisuuden ja periaatteen vuoksi.

Tässäkin esityksessä oli mielestäni useita kerrassaan mainiota tanssiesityksiä, mm. heti toisen puoliajan alussa.

Pidin siitä, mitä tässä esityksessä näin – ja varsinkin, mitä kuulin. Siellä oli toinenkin laulaja, jonka esityksestä pidin, Pia Piltz (Marlene Dietrich).

Ja tärkeintähän oli, että viimeinen laulu (Non, je ne regrette rien) tuli ranskaksi! (Säv. Charles Dumont, san. Michel Vaucaire. Suomeksi ”Ei, en kadu mitään”.)

Orkesterista pidin myös, oikeinkin paljon. Musiikilla ja sovituksilla oli suuri merkitys Piafin tyyliä korostavan karskean, ronskin, tuskaisen ja ehkä jopa hiukan väkivaltaisen tunnelman luomisessa.

Kapellimestari ja pianisti Anna Laakson paritanssi pianonsa kanssa oli ilmestys sinänsä, hauska ja myönteinen asia.

Kirjoitin Edith Piafista, koska olen palannut vanhaan harrastukseeni, 1950-, -60- ja -70-lukujen eurooppalaiseen iskelmämusiikkiin. Minulle syy aloittaa ranskan opiskelu ei kuitenkaan ole Edith Piaf vaan Mireille Mathieu.

Turhamainen harrastus. Mutta en nuorempanakaan osannut olla oikea rock-jätkä, vaikka joskus oli pientä yritystäkin.

New Title

10/11/2024

Fine dining Lahdessa: Roux

Sun, 24 Mar 2024 19:06:00 GMT

Roux on hiukan kuuluisa ruokaravintola Lahdessa . Suunnittelin sinne vierailua jo ennen koronapandemiaa ja sen aikanakin, kun olin silloisen elämäni kanssa remonttia paossa Artjärven Kirkonmäellä. Ravintolailta siirtyi monesti, mutta toteutui nyt.

Ravintolaan saapuessa huomaa sisustuksen mukavan, ihan kauniin rauhallisen ja huolitellun ilmeen. Tila ei ollut tunkusen ahdaskaan.

Vastaanotto oli ystävällinen ja rauhallinen. Ruokaravintolassa on epämukavaa, jos henkilökunta juoksee ja lentää.

Mutta, ja muusta mukavasta huolimatta, ruoka oli parasta. Olimme tulleet varta vasten kokeilemaan seitsemän ruokalajin maistelumenun. Otimme siihen suositeltavat viinit, joskin kaksi meistä - minäkin - tyytyi määrältään puolikkaaseen viinipakettiin.

Kaikki annokset, keittiön tervehdyksineen, olivat oikein hyviä. Kiinnitin huomiota siihen, että annokset olivat myös todella kauniita, selvästi sensuellin mielen ohjaamana viimeisteltyjä. Kaikistä löytyi ikään kuin jokin ohjaava väri tai muoto. Ja ne olivat kaikilla aivan samanlaiset myös viimeistelyssään.

Vaikka viimeistelyn tarkkuus hämmensi, mikään ei viitannut ylenmääräiseen ja turhanaikaiseen pipertämiseen, mistä en perusta – ja, silti, viimeistelykin on aivan varmasti vaatinut paljon työtä, huomiota ja osaamista.

Selkeys ja myönteinen yksinkertaisuus tuli ilmi myös mauissa. Täällä ei ollut kahta tusinaa makua yhdessä suupalassa. Kokonaisuus, haarukassakin, oli upea – pelkästään hyvänmakuinen.

Erityisiä yllätyksiä ei menuun sisältynyt – ellei lasketa sitä, että koko menu oli toisiaan tasaisesti hyvin laatuisa ja kaikki annokset myös kauniita ja näyttäviä.

Ei siinä sitten ruuasta nauttiva muita yllätyksiä tarvitse.

Viinejä koski sama seikka: ajatuksella valittuja, mutta ei ihmeellisiä yllätyksiä. Keittiön tyyliin ja ruokaan nähden panin merkille, että ranskalaisia viinejä oli vain pari – ja siis alkuun nautittu shampanja mukaan luettuna. Se tuntui yllättävältä – siis keittiön tyyliin ja ruokaan nähden – mutta ei ollut mikään ongelma, haitasta puhumattakaan.

Roux on tuntemistani ravintoloista yksi parhaimpia. Kalliita tällaiset ravintolat ovat. Ne eivät sovellu muille kuin niille, jotka syystä tai toisesta tällaisia asioita harrastavat. Nämä ravintolat elävät alaa harrastavien ruokailijoiden uhrauksilla. Jos syö vain kolmen lajin illallisen, hintataso jää laatuun nähden kohtuulliseksi. Moni keskinkertainen ruokaravintola - mitä Roux ei siis ole - laskuttaa saman verran tai enemmän.

Jos keksin syitä poikkeilla taas Lahdessa, kyllä kai poikkean Roux’ssakin, vaikka en ilta toisensa perään asukaan tällaisissa ravintoloissa.

Kiitän vielä seuruettani ja Roux’n henkilökuntaa hienosta illasta!

10/11/2024

New Title

Russia: how does a revolution begin?

Thu, 22 Feb 2024 21:06:00 GMT

Karl Marx said that sometimes nothing seems to change for twenty years. Then comes a day when more happens than in the preceding quiet decades. In history, the change has always come.

I am historian, not a fortune-teller. Yet as a historian it came to my mind that after the Japanese war 1904–1905 it was not the socialist leaders and revolutionaries who stirred up the unhappy Russian people to revolt. In St. Petersburg there was one cleric of the Russian Orthodox Church, Father Georgy Apollonovitch Gabon, who was a key organizer of the demonstration.

It was this peaceful protest to which the tsar responded bloodily but which, however, opened the path to the final collapse of the whole Russian empire.

We never know what will ignite the revolt and revolutions. Restricting political rights, destroying free media, and an oppression of opposition with other ugly means of dictatorial powers, can postpone the moment of change. Yet in history, the change has always come.

Karl Marx said that sometimes nothing seems to change for twenty years. Then comes a day when more happens than in the preceding quiet decades.

10/11/2024

New Title

Talouskurilla on lyhyt historia

Thu, 22 Feb 2024 10:02:00 GMT

Kanava -lehti 8/2023 julkaisi artikkelini Vapaat yksilöt talouskurin kourissa , jossa käsittelen talouskurin lyhyttä historiaa. Keskeinen ajatus on, että yhdysvaltalaisenkin keskiluokan hyvinvointi luotiin valtion johdolla. Koska uskon tämän näkökulman kiinnostavan muitakin kuin Kanavan lukijoita, lehden luvalla julkaisen tuon joulukuussa 2023 ilmestyneen tekstin myös täällä.

Yhdysvalloissakaan ei ole koskaan toteutettu uusliberalististen oppien mukaista talouspolitiikkaa, väittää Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa taloustieteen professorina työskentelevä J. Bradford DeLong.

Monet talousopit opettavat, että tiukan talouspolitiikan vaatimus on edellytys kestävälle hyvinvoinnille. Tiukan ja vähemmän tiukan raja on kuitenkin hämärä.

Suurten länsimaiden taloustieteilijät eivät koskaan ole olleet yksimielisiä yhdestäkään rahapolitiikan tai valtion finanssipolitiikan linjauksesta. Paljosta on päätetty yritysten ja erehdysten kautta.

Silti sekä raha- että finanssipolitiikka on ollut keskeinen työkalu siinä, kuinka länsimaiden varallisuutta ja elintasoa on luotu viimeisen 150 vuoden aikana. Yhdysvaltojen merkitys on ollut ratkaiseva – niin virheissä kuin onnistumisissa.

Kysymys ei silti ole valtioista, vaan ihmisistä, jotka tekevät päätökset. Se, kuinka sotien ja talouspulien tuomista katastrofeista on selvitty, on riippunut ihmisten päätöksistä.

Taloustieteilijä J. Bradford DeLong on kirjoittanut asiasta melkeinpä satiirisen nykyajan taloustieteen historian. Hän opiskeli Harvardissa Yhdysvalloissa ja on nykyään taloustieteen professorina Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa. Hän ei ole kuka tahansa, joka hautaan kommentoimaan mitä tahansa raha-asiaa.

Kirjan nimi on Slouching Towards Utopia eli löntystellen kohti utopiaa (Basic Books 2022).

Varsinaisena toisinajattelijana DeLongia ei voi pitää. Hän on ollut monessa mukana niin puolesta kuin vastaan ja menettänyt lopulta uskonsa uusliberalistisiin malleihin. Hänen perustelunsa ovat historiassa.

Taloustieteilijänä hän on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän näkee ammattiliitoilla olleen hyvin myönteisen roolin hyvinvoinnin rakentamisessa – myös Yhdysvalloissa.

Pitkä 1900-luku oli kuin marssi kohti utopiaa

Viimeiset 150 vuotta ovat olleet maailmassa aivan ainutlaatuista aikaa, DeLong sanoo. 1870-luvulta alkoi talouden vuosisata, ”pitkä 1900-luku”, joka on ollut kuin marssi kohti utopiaa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on koitunut kaikkien hyväksi, joskin epätasaisesti ja ajoittain tuskastuttavan hitaasti. 1900-luvulla ensi kertaa ihmisten enemmistö nousi alinomaisesta köyhyydestä ja puutteesta.

Pohjoisamerikkalaisten vaurastuminen alkoi, kun 1800-luvun lopulla teknologinen kehitys sekä teollisuuden ja kaupan institutionaaliset järjestelmät avasivat tien tehokkaaseen tuotantoon.

Jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tulokset olivat merkittäviä. Joka viidennessä kodissa oli vesivessa vuonna 1920, puhelinkin melkein joka kolmannessa. Jääkaappi, radio, levysoitin ja pesukone yleistyivät myös työväen keskuudessa.

Yhdysvaltalaisenkin keskiluokan turva luotiin valtion johdolla

Finanssikriisi päätti talouden pitkän vuosisadan 2010-luvulle tultaessa. Käänne tapahtui kuitenkin jo 1900-luvun lopulla.

DeLong kertoo länsimaisten talousoppien historian yleistajuisesti, joskin paikoin sekavasti ja asioita toistaen. Hänen näkökulmansa on ihailtavan epäpohjoismainen. Se on jopa suoranaisen pohjoisamerikkalainen, mutta ristiriitaisesti. DeLong pitää pohjoismaista valtiollisesti johdettua hyvinvoinnin rakentamista kestävämpänä vaihtoehtona kuin pelkkää markkinoiden valtaa.

Mutta hän sanoo, että valtion johdolla yhdysvaltalaisenkin keskiluokan turva luotiin. Kun hyvinvointivaltiosta puhutaan, eurooppalaiset historioitsijat aloittavat tavallisesti Saksassa 1800-luvun lopulla luoduista sosiaalipoliittisista uudistuksista tai Ruotsin monista sosiaalidemokraattisista vuosikymmenistä.

DeLong tuntee ne asiat. Saksa joutui kuitenkin täydelliseen kaaokseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Inflaatiokin oli miljoonissa prosenteissa, ja lopputuloksena natsit nousivat valtaan.

Roosevelt pani poikki tiukan talouskurin ja työttömyyden kasvattamisen tien

Yhdysvalloissa ratkaisevaksi koitui käänne, jonka aiheutti vuonna 1929 alkanut talouslama. Siitä alkoi uudenlaisten hyvinvointimallien rakentaminen.

Monissa Euroopan maissa talouslama toi valtaan äärioikeiston. Yhdysvalloissa kävi toisin. Siellä talouslama johti kauaskantoisiin ja ihmisten enemmistön hyvinvointia tukeviin ”sosiaalidemokraattisiin kokeiluihin”, DeLong kirjoittaa.

Uudistustyön johtoon asettui Franklin D. Roosevelt. Roosevelt valittiin presidentiksi vuonna 1932, laman vielä tuntuessa. Hänen päätöksensä – jotka olivat vastoin useimpien taloustieteilijöiden neuvoja – merkitsivät, että tiukan talouskurin ja työttömyyden kasvattamisen tie pantiin poikki.

Siihen asti oli ajateltu, että laman aikana työttömyyden annetaan kasvaa ja odotetaan, että palkat ja hinnat painuvat niin alas, että kysyntä elpyy. Tämä ajatus elää edelleen.

Talouskuri tarkoitti, että keskuspankki tai valtio eivät puuttuneet markkinoiden toimintaan jakamalla rahaa eli lisäämällä kysyntää.

Rooseveltin mielestä talouslaman jälki oli ollut liian rumaa. Konkurssit, vararikot sekä työttömyys ja köyhyys uhkasivat hävittää palkkatyöllään juuri vaurastuneen keskiluokan, jonka iloisesta 1920-luvusta tuli myöhemmin legendaarinen.

Presidentti ei halunnut lisätä työttömyyttä. Maailmanlaman vuoksi Yhdysvalloissa työttömyydestä tuli suuri peikko, josta poliittinen johto on joutunut myöhemminkin vastuuseen.

Sääntelyn ideologinen vastenmielisyys ei ole estänyt raskaitakaan valtion toimia

On mielenkiintoista, että työllisyyden merkitys, jota sittemmin elvytyspolitiikan mallin luonut John Maynard Keynes piti tärkeänä, on edelleen poliittisesti tärkeä nimenomaan Yhdysvalloissa. Euroopassa työllisyyden hoito on ollut vähemmän keskeisellä sijalla. Työttömyyden vahinkoja on korjattu laajoilla sosiaalisilla tukijärjestelmillä.

On silti väärin kuvitella, että sellaisia ei ollenkaan olisi Yhdysvalloissa. Niiden rakentaminen alkoi juuri Rooseveltin aikana heti maailmanpulan jälkeen. Valtio astui kuorestaan ohjaamaan niin markkinoita ja pankkeja kuin sosiaalisia oloja.

Uudistukset olivat suuria. Sosiaaliturvasta säädettiin vuonna 1935. Siinä oli puutteensa, mutta se oli aikansa kattavimpia järjestelmiä, joka toi muun muassa vanhuuseläkkeen. Samana vuonna ns. Wagner Act antoi ammattiliitoille tunnustetun aseman palkkaneuvotteluissa. Verotusta muutettiin enemmän progressiiviseksi eli suurituloisia verotettiin kovemmin. Valtio järjesti työttömyystöitä ja tuki investointeja. Niin ikään luotiin monopolien vastaista lainsäädäntöä.

Yhtä tärkeitä olivat raha- ja finanssipoliittiset uudistukset, mukaan lukien pienten talletusten suoja ja pankkijärjestelmän uudistaminen.

Ideologisesti sääntely on Yhdysvalloissa perin monille vastenmielistä. Se ei silti ole estänyt raskaitakaan valtiovallan toimia. Myös 2000-luvun finanssikriisissä pankkeja ja yrityksiä pelastettiin nopeilla ja jyrkillä toimilla. Ne tosin purettiin heti, kun asia oli hoidettu. Samalla tavalla toimittiin viime talven kriisipankkien kanssa.

Vastoin kaikkia ideologisia julistuksia liittovaltion toimet markkinoilla ovat olleet tuntuvia. Kun näin on Yhdysvalloissa, jossa sääntelyä inhotaan yleisesti, joutuu kysymään, mistä syntyvät mielikuvat uusliberalististen oppien puhtaasta soveltamisesta ja ennen kaikkea niiden eduista.

Voi arvella, että syy on ainakin osin ideologisissa myyteissä ja mielikuvissa vapaasta yksilöstä, joka ei salli valtion kajota yksityisyyteensä. J. Bradford DeLongin teoksessa vastaus jää rivien väleihin.

Kuitenkin hän katsoo, että kapitalismi, joka 150 vuodessa vaurastutti suuren osan ihmiskuntaa ennen näkemättömällä tavalla, uhkaa nyt palauttaa sen eriarvoisuuden ja epävarmuuden, jossa enemmistö vielä 1800-luvulla aina eli.

10/11/2024

New Title

Naiset valitsevat presidentin 2024

Fri, 05 Jan 2024 19:27:00 GMT

En tohdi ottaa kantaa ehdokkaisiin. Mutta vertailen Haaviston ja Halla-ahon asemaa sekä ihmettelen Aaltolaa ja Anderssonia. Mainitsen lisäksi pari hyvää sanaa Urpilaisesta, Rehnistä ja kaiketi ainakin tammikuun vahvimmasta voittajaehdokkaasta, Stubbista.

Sosiaalidemokraatit ovat olleet vähiten puolueuskollisia presidentinvaaleissa. Se on paradoksaalista, koska viime vuosikymmenien presidentinvaaleissa he ovat olleet myös hyvin menestyksekkäitä.

Sen lisäksi on erikoista, kuinka monet Sdp:n eturivin poliitikoista ovat tehneet poliittisen haaksirikon tai kadonneet eturivistä. Paavo Lipposen aika meni, eivätkä Eero Heinäluoma ja Antti Rinne kasvaneet korkoa.

Sanna Marininkin vei muu elämä. Niinpä äänestäjien mielissä demareilla ole yhtään vahvaa nimeä presidentinvaaleissa 2024.

Jutta Urpilainen on kokenut poliitikko ja on ainoa naisehdokas, joka voisi yltää toiselle kierrokselle ja presidentiksi. Valtiovarainministerinä hän sai tunnustustakin Financial Timesilta .

Silti hänen uraltaan puuttuu sellainen äänestäjien silmiin paistava loisto, jonka myötä kärkeen olisi helppo yltää.

Kun koko vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa oli yhteensä 27 prosenttia, kuka tahansa sosiaalidemokraatti olisi ison mäen edessä. Ensimmäisellä kierroksella Urpilaisen pitäisi saada ainakin kaikki demarien äänet.

Urpilainen tuntuukin täyttävän vain velvollisuutensa.

Naiset ratkaisevat. Vasemmiston ääniä jakavat myös vihreiden Pekka Haavisto (val.) ja vasemmistoliiton Li Andersson .

Jos vasemmisto olisi halunnut vasemmistolaisen presidentin, Andersonin olisi pitänyt tukea sosialidemokraattista ehdokasta alusta alkaen. Nyt hän halusi vaalitentteihin mukaan puhumaan asioista, jotka eivät edes kuulu presidentin toimivaltaan.

Oikeistonkin rintamassa on aukkoja. Alexander Stubb on kaupunkien nuorelle, modernille oikeistolle mieluisa ehdokas. Osa oikeistolaisista ei kuitenkaan ole yhtä liberaaleja.

Myös suomenruotsalaisten äänet tulevat jakoon. Suuri osa niistä menee viimeistään toisella kierroksella porvariehdokkaalle. Toisin kuin medioista voisi päätellä, helsinkiläiset feministit ja elämäntaparadikaalit eivät ole Rkp:ssä suurin joukko.

Porvarillista leiriä hajottaa myös Mika Aaltola , tosin kannatusmittausten mukaan vähemmän ja vähemmän. Aaltola ei pystynyt vastustamaan turhamaisuuttaan vaan ilmoittautui kisaan ilman minkäänlaista kokemusta enempää politiikasta kuin johtajuudesta.

Kun Stubb voi jakaa jonkin verran ääniä myös Haaviston kanssa ja kun Aaltolakin hajottaa porvarillista rintamaa, se voisi viedä Jussi Halla-ahon toiselle kierrokselle.

Se kuitenkin edellyttää, että kaikki perussuomalaisten kannattajat lähtevät äänestämään.

Halla-ahon etuna on se, että kukaan muista ehdokkaista ei ole hänen tontillaan. Toisella kierroksella tulisi kuitenkin este. Vaikka muut ehdokkaat eivät ole Halla-ahon tontilla, eivät he myöskään ole tulossa talkoisiin hänen tontilleen.

Vasemmistoa tavallisesti äänestävästä työväestä löytynee jonkin verran ylimääräistä tukea Halla-aholle, mutta se ei riitä.

Alexander Stubbin mahdollisuudet toiselle kierrokselle ovat hyvät. Olli Rehn (val.) on maltillisempi porvariehdokas ja lähempänä suomalaisten enemmistöä. Hän on hyvin osaava ja kokenut, mutta väärässä puolueessa.

Mika Aaltola on jokaisen äidin suosikkivävyn oloinen mutta kuten kaikki yllättävät vävyt, hän ei tiedä talon tavoista mitään.

Haaviston vahvuus on siinä, että vasemmistolla ei ole vahvaa ehdokasta, jolla käydä porvaririntamaa vastaan. Hänen valttinsa on heikko demarien ehdokas. Häntä olisi tukenut vahvasti se, että Li Anderson olisi jakanut äänensä vihreille ja vasemmistolle.

Haaviston suurin haavoittuvuus on taannoinen ministerikausi. Sen aikana hän joutui monien mielestä niin vasemmistolaisen ja yltiöviheriön ringin piiriin, että saattoi laajimmat joukkonsa koota jo gallupien lähtöruutuihin.

Mutta naiset päättävät. Haavistolla on heidän joukossaan hyvä asema.

Niin tai näin, toisen kierroksen erikoisimmat vaalitentit saataisiin aikaan, jos vastakkain olisivat Jussi Halla-aho ja Olli Rehn.

Kumpikin on totisen asiallinen ja koruton. Puhuessaan kumpikin hakee tarkasti muotoiltuja, kuivakkaita ilmaisuja. Päälle puhuminen, huutamisesta puhumattakaan, ei sovi kummankaan tyyliin.

Sellainen vaalikeskustelu olisi vaihteeksi aivan kiinnostava.

10/11/2024

New Title

2024: kolme ennustusta (hyvästä tulevaisuudesta)

Fri, 05 Jan 2024 18:53:00 GMT

Historiankirjoittajalle on tavallista olla eri ajassa kuin muut aikalaiset. Ehkä tämä selittää, että hänen näkymänsä niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen voi tuntua ihmeelliseltä. Tämän riskin nyt otan.

Ensimmäinen ennustus: kaikki toimii

Kansainvälisessä diplomatiassa on nähty myrskyn merkkejä mutta tukemamme kansainvälinen järjestelmä toimii edelleen. Jopa Kiinan ja Yhdysvaltain välinen kosketus toimii likimain normaalisti.

Niiden joukossa, jotka eivät halua, että Venäjän hyökkäys Ukrainaa tai muitakaan vastaan kannattaa, etsitään koko ajan vahvempia keinoja Ukrainan auttamiseksi.

Ennustan, että kansainvälinen järjestelmä ei romahda, vaikka blokkiutuu ajoittain pahasti. Se, että osapuolet jumittuvat juoksuhautoihinsa, voi joskus olla myös avuksi rintamien rakentamisessa ja omien voimien kokoamisessa. Kuvitelma siitä, että kaikki puolustavat kaikkia hyviä asioita, on typerä.

Ukrainan sota tulee vaikuttamaan vuosikymmeniä länsimaiden ja Venäjän suhteisiin. Murhia ja sotarikoksia koskevat oikeudenkäynnit tulevat kestämään vuosikausia. Jos Ukraina ei häviä tai ajaudu huonoon kompromissiin, myös sotakorvauksista tullaan riitelemään vuosikausia. Jos Venäjällä tapahtuisi vallanvaihdos, joka lopettaisi sodan, voisi ehkä olla, että länsimaat antaisivat tässä hiukan periksi.

Toinen ennustus: uusi alku

Gazan sota alkoi järkyttävästi ja tuomittavasti ja on jatkunut järkyttävästi ja tuomittavasti. Hamas tiesi, mitä teki, tarkoitti sitä, ja tiesi, mitä siitä seuraa. Oli selvää, että kymmenet tuhannet siviilit joutuvat vaaraan.

Hamas hyötyy sekasorrosta ja väkivallasta. Sen johto lienee silti yllättänyt siitä, kuinka rajusti ja väkivaltaisesti Israel voi kostaa. Hamas, kuten jotkut muutkin palestiinalaiset sotilaalliset joukot ovat aina voineet luottaa siihen, että länsimaiden painostus estää Israelia ryhtymään todella suuren tuhon iskuihin.

Kuitenkin nyt Hamasin yksityisiin ihmisiin kohdistama brutaali ja sairaalloinen väkivalta heilautti suuren yleisön sympatian vaakaa ainakin hetkeksi.

Israelissa herättiin vihdoinkin siihen, että sen niin taloudellinen, teknologinen ja sotilaallinen ylivoima ei riitä suojamaan omia kansalaisia väkivallalta. Toivottavasti tämä seikka pakottaa arvioimaan uudelleen palestiinalaisten oikeuksia ja tietä kestävään rauhaan.

Palestiinalaishallinto on jo pitkään ollut niin korruptoinut, kyvytön ja mätä, että siitä ei ole ollut palestiinalaisille mitään apua, päinvastoin. Myös palestiinalaisten joukossa tarvitaan valmiutta poliittiseen uudelleen arviointiin.

Ennustan, että Lähi-idässä joudutaan nostamaan esille vanhanaikaisen, paljon haukutun kolonialistisen hallinnon keinot. Tällä tarkoitan protektoraattia, jota johtavat ja suojaavat jotkut vahvat länsimaiset valtiot ja kansainväliset toimijat yhteistyössä alueen päättäjien kanssa.

Palestiinan alue oli Ison-Britannian protektoraatti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Britannia lupasi oman valtion sekä arabeille että juutalaisille, mutta historian käänteet puuttuivat peliin.

Näillä näkymin Gazan sodan osapuolet eivät pysty keskinäisin sopimuksin suojaamaan asukkaitaan.

Rauhansopimukset ja niiden turvaaminen vaativat valtavan kansainvälisen panostuksen. Uskon, että sellainen poliittinen, diplomaattinen ja kulttuurinen voima sekä maailman suuren yleisön tuki alkaa löytyä, mutta ei vielä tänä vuonna riittävän voimakkaana.

Kolmas ennustus: henkinen elämä

Henkisen elämän kysymykset ovat tärkeitä riippumatta siitä, onko jollakin tavalla uskonnollinen vai onko muutoin vain kiinnostunut tunnoistaan, sisäisen elämänsä mietteistä ja henkisestä kasvusta. Eino Kaila, suomalainen filosofi, puhui ”syvähenkisestä elämästä” (1943).

Suuri sensitiivisyys on muotia. Halu loukkaantua ja kokea väärinymmärrystä on tullut vuorovaikutuksen kaanoniksi.

Identiteettiä ei hallitse käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä vaan oikeaoppisuus ja rajat. Identiteettiä ei etsitä avoimuudesta ja maailman moninaisuudesta eikä henkisestä kasvusta.

Ehkä on niin, että monet sosiaalisen media keinot, ulkonäön turhantärkeys ja lukemattomat turhanpäiväisyydet tekevät sen mahdottomaksikin.

Kuten kaikki opettajat tietävät, henkisen kasvun kysymykset ovat silti aivan nuorillekin tärkeitä heti, kun silmät irtoavat tiktokeista.

Ennustan, että länsimaissa henkisen kasvun kysymykset tulevat aikaisempaa enemmän esille. Avoin kristinuskon tunnustaminen on tavallisempaa. Eri maissa uususkonnolliset ja esoteeriset liikkeet keräävät harrastajia. Länsimaissa julkkisten ”elämänkertojen” lisäksi myydään tasaisesti ja jatkuvasti muiden muassa rajatietoa, esoteriaa ja okkultismia koskevia teoksia.

En seuraa enempää perinteellisiä uskonnollisia kuin uususkonnollisia oppeja elämäni asioissa. Myönnän, että uushenkisyyden pirtaan sanan hyvin laajassa mielessä saatan ehkä kuulua.

Maailma on täynnä hienoja asioita, kaikista karmeuksista huolimatta. Maailmasta löytyy ystävyyttä, rakkauttakin, tieteitä, taiteita, työtä ja elinkeinoja, harrastuksia ja kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä.

Maailmasta löytyy myös kaunista hiljaisuutta ja levollisuutta.

Elämästä on opittava nauttimaan, vaikka maailma tuottaa huolta ja surua monella tavalla. Yhtä lailla elämästään on kannettava vastuuta.

Voimme surra maailmanmenoa mutta silti omaa elämää pitää aina rakentaa. Muuten ei voi olla avuksi muille. Kaikki äidit ja isät tietävät sen. Itsestään on pidettävä huolta, jotta voi tukea lapsia.

Useimmilla meistä on vain pienet mahdollisuudet auttaa suurissa maailman asioissa. Voimien kokoaminen yhteen toki tuottaa paljon yhden ihmisen mahdollisuuksia suuremman panoksen.

Eniten voimme aina tehdä siinä piirissä niiden ihmisten joukossa, joiden kanssa ja mukana elämme. Heidän elämäniloonsa ja hyvinvointiinsa voimme usein vaikuttaa paljonkin.

Hyvää jatkoa tälle jo nopeasti vanhentuvalle uudelle vuodelle!

10/11/2024

New Title

Hauskaa kesälukemista: kuinka johtamista ja hallintoa kehitetään

Wed, 31 May 2023 09:46:00 GMT

Kesä kuin kesä, tämä juttu ei vanhene: Kaikki uudistukset alkavat samalla tavalla – jos ei pidä varaansa. Johtajat pyytävät selvityksiä alaisiltaan, jotka pyytävät selvityksiä alaisiltaan, jotka pyytävät selvityksiä alaisiltaan ja niin edelleen, kunnes ollaan tehtaan tai konttorin lattiatasolla niiden keskuudessa, jotka muutoinkin kaikki käytännön työt tekevät ja joiden työllä yhtiö/virasto/laitos elää.

Selvitysten muotoseikoista, sisällöstä ja tekemisestä pidetään tusinoittain kokouksia joka tasolla. Sitten laitetaan selvitys ylöspäin sille, joka oli sen pyytänyt, joka laittaa sen edelleen ylöspäin sille, joka oli sitä pyytänyt ja niin edelleen. Jälleen joka tasolla pidetään tavaton määrä kokouksia.

Tässä vaiheessa on aina myös kehitetty lukemattomia kaavakkeita ja seurantapapereita, jotka myös pitää täyttää ja jotka täyttävät juuri ne henkilöt, joiden pitäisi tehdä nekin työt, minkä vuoksi yhtiö/virasto/laitos on olemassa.

Niinpä käy niin, että yhdellä varomattomalla päätöksellä työllistetään koko väki kuukausiksi ihan muussa kuin pitäisi. Voimme olla tosi ahkeria ja tunnollisia, mutta teemmekö juuri sitä tärkeintä työtä, mitä pitäisi?

Yksilön luovan vapauden ja päätösvallan lisäämisen sijasta monoliittisyys kasvaa ja poikkeamat nähdään haitallisiksi. Poikkeamat ja erilaisuus ovat jotakin sellaista, mikä pitää poistaa tai, jos se ei onnistu, ainakin valvoa ja hallita. Erilaisuutta ei nähdä voimavaraksi eikä luovuuden lähteeksi.

Tällä tavalla alkavat melkein kaikki uudistukset, kenties lukuun ottamatta niitä, jotka nopeasti onnistuvat ja tuovat lisää tilaa oikealle työlle ja siis säästävät kustannuksia.

Kaiken tekemisen malliksi on tullut ankara muoto- ja sääntöpohjaisuus. Luovuuden tila kaventuu ja vallitsevan mallin polkuriippuvuudet vahvistuvat. Todelliset liberaalit, monimuotoisuuden ja erilaisuuden ymmärtäjät ja yksilön vapauden puolustajat, ovat saaneet kummallisen vähän sijaan yhteiskuntamme uudistamisessa kaikissa maissa.

Olen ajatellut, että anarkistisempi menetelmä olisi usein parempi. Emme tarvitse organisointia vaan disorganisointia, kuten muuan Tom Peters joskus totesi: it’s not organizing the things but “disorganizing to unleash the imagination” . (T. Peters, “The Tom Peters Seminar. Crazy Times Call for Crazy Organizations.” 1994.)

Tämän kesän olen tiiviisti kirjoitustyön parissa, toki höystettynä hyvillä, rennoilla vapailla. Jälleen sitten toinen lomani on lähempänä syksyä tai syksylläkin.

Toivotan mitä rattoisinta kesää!

New Title

10/11/2024

Miksi taloustieteilijät eivät ymmärrä bisnesstä?

Wed, 17 May 2023 10:32:00 GMT

Hallitusneuvotteluissa on lähdetty siitä, että talous ratkaisee. Mutta entä jos talous ei ratkaisekaan vaan ratkaisevaa olisivatkin ne monet muut tekijät, jotka vaikuttavat siihen, miten talous toimii.

Tämä tuli mieleen The Economist -lehden kolumnista alaotsikolla ” miksi taloustieteilijät eivät ymmärrä bisnesstä ”. Siinä mätkittiin melkoisesti omahyväisiä, arrogantteja ja kaikkiviisaita taloustieteilijöitä ja heidän teorioitaan.

Pelkästään jo se seikka, että päätöksiä ei tehdä niillä kuuluisilla kaiken määräävillä ”markkinoilla” vaan yrityksissä, jossa lukemattomat asiat vaikuttavat toisiinsa, ihmisiin ja ihmisten tekemiin päätöksiin, merkitsee, että mitään ”markkinoiden parasta” ratkaisua ei olekaan. Parhaassa tapauksessa sellainen voi syntyä liikemiehen tai -naisen vaiston pohjalta.

Kolumnisti ilkkui, että taloustiede esittää itsensä kaiken olevaisen perustavana tieteenä niin kuin fysiikka. Taloustiede pitäisi kuitenkin ymmärtää enemmän käytännölliseksi soveltavaksi tieteeksi, kuten insinööritieteet.

Kun luin tätä, tuli mieleen Areenasta joku päivä sitten katsomani Björn Wahlroosin haastattelu . Samoihin aikoihin luin toista kertaa J. Bratford DeLongin teosta ”Slouching towards Utopia. An Economic History of the Twentieth Century” (Löntystellen kohti utopiaa. 1900-luvun taloushistoria).

Wahlroosin ja Bratfordin DeLongin näkemykset eivät voisi olla kauempana toisistaan!

DeLong on taloushistorioitsija. Hän opiskeli Harvardissa (USA) ja on nyt taloustieteen professorina Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa.

Hän pohtii kysymystä siitä, miten länsimaat onnistuivat luomaan poikkeuksellisen vaurauden huolimatta karmeista katastrofeista, kuten maailmansodista. Hän pohtii myös sitä, miksi tämä kehitys on nyt uhattuna.

Tuskin hän turha suunsoittaja on. ”Slouching towards Utopia” on raikkaalla tyylillä kirjoitettu, äärimmäisen satiirinen kirja, jonka toivoisi tulevan poliitikkojen lukemaksi. Toive voi olla turha.

Teos olisi ilman muuta hyvä saada nopeasti myös suomeksi. Kirjoitan myöhemmin lisää J. Bradford DeLongin teoksesta.

Yksi asia on erityisen erikoista: nykykapitalismin kritiikki on vahvemmillaan joidenkin merkittävimpien talouslehtien sivuilla – kuten Economistissa ja Financial Timesissa – tai joidenkin melko harvojen taloustieteilijöiden kirjoissa ja artikkeleissa.

Katson myös suomalaisen Sixten Korkmanin kuuluvan heihin kirjansa ” Talous ja humanismi ” (2022) perusteella. Se on toinen suomalainen teos, missä – tosin vain rivien välissä – on joku ajatus siitä, mitä olen kutsunut porvarilliseksi kapitalismin kritiikiksi. (Ensimmäinen teos oli ” K niin kuin katastrofi ” (2021), jossa olin itse myös yhtenä tekijänä ja jossa lanseerattiin tuo käsite porvarillinen kapitalismikritiikki.)

On hämmentävää, miten kurjasti eurooppalainen vasemmisto voi. Vuosikymmeniä vanhat vappupuheiden kliseet eivät tämän päivän kapitalismin vikoja korjaa. Bradford DeLong sanoo, että parhaimmillaan vasemmiston näkökohdat ovat olleet ns. uusliberaralististen suuntausten myötäilyssä.

Muu on ollut täysin epäuskottavaa. Pelkästä jakamisen ajatuksesta ei synny talouspolitiikkaa, eikä uskottavan vaihtoehdon kehittämiseen ole ollenkaan paneuduttu. Miten yhdistää sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja taloudellinen tehokkuus? Voisiko sitä jättää pelkästään maan tulevan hallituksenkaan asiaksi...?

Kirjoitin enemmän talouskurin historiasta Kanava-lehdessä no 8/2023 ("Vapaat yksilöt talouskurin kourissa").

10/11/2024

New Title

Miten virpojista tuli pikkunoitia - eli hyvää pääsiäistä!

Wed, 05 Apr 2023 18:10:00 GMT

Vuodenaikojen rytmit ja pienetkin käännökset elämässä ovat aina yksi syy elvyttää magian maailmaa. Tällaista magiaa seuraan omassa elämässäni, joskin usein vain pienielkeisesti. Pääsiäinenkin on elämässäni vain kevään siirtymäriitti. Siirtymäriittejä tunnetaan kaikilta niiltä vuosituhansilta, joilta ylipäänsä tiedetään ihmisen elämästä. Muutoksen kunnioittaminen magian menoin on ihmisen eksistentiaalisia myyttejä. Niistä tavallisin ja arkisin on kokoontuminen yhteiselle aterialle - milloin mistäkin syystä.

Kiertelevät pikkunoidat, pääsiäisnoidat, kuuluvat suomalaiseen pääsiäisperinteeseen. Pidän sitä hauskana ja kivana pikkukarnevaalina, jossa - kuten Mikael Agricolan ansiosta suomen kielessäkin - yhdistyvät läntinen ja itäinen perinne.

Pohjanmaalaiset trullit ja itäsuomalaiset virpojat yhdistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta miten ja miksi, kas siinä on nykyisten pikkunoitiemme tarina.

Noitavainojen aikaan nykyisen Suomen alueella lentäviä noitia tavattiin vain Länsi-Suomessa, eniten Pohjanlahden rannikolla ja Ahvenanmaalla. Sisä-Suomessa tai Itä-Suomessa niistä ei monikaan tiennyt mitään, eivät edes kaikki papit.

Lentävät noidat kuuluvat länsieurooppalaiseen pahan ja paholaisen kanssa liittoutuvan noidan perinteeseen. Pohjanmaan trullit ovat osa samaa perinnettä mutta hiukan kiertoteitä. Trullit olivat vaarallisimpia juuri sinä samana ajankohtana, kun Jeesus joutui kristinuskon kertomusten mukaan ristiinnaulittavaksi ja haudattiin - siis pari päivää ennen pääsiäissunnuntaita. Jumaluus katosi hetkeksi ihmisten keskuudesta. Siksi pahat henget saattoivat mellestää mielensä mukaan.

Pääsiäismagian taustalla on kuitenkin ikivanhat, arkaaisen magian kevätriitit. Niinpä pääsiäistaioilla on toinenkin, aivan epäkristillinen perinne eli ikivanha vuodenajan siirtymäriitti.

1800-luvun lopulla trulliperinne, joka alkujaan oli rajoittunet melkeinpä vain suomenruotsalaisten piiriin, muuttui melko yleiseksi lasten perinteeksi Pohjanmaalla. Lapset kiertelivät ja keräsivät almuja ja varoittivat kepposista, joista pyynnön torjunut saisi kärsiä.

Sen sijaan virpojat olivat alkuun lähinnä itäsuomalainen, jopa vain ortodoksisen uskonnon perinne. Virpojat eivät olleet noitia ollenkaan puhumattakaan, että osaisivat lentää. Taikomisenkin kanssa oli niin ja näin.

Katolisen kirkon pääsiäismenoihin kuului palmunlehvien siunaaminen. Tapa jäi pois 1500-luvulla syntyneistä protestanttisista suunnista, mutta ortodoksisen kirkon piirissä Itä-Suomessa ja Karjalassa tapaa on seurattu myös myöhemmin. Virpominenkin kuului tähän menoon.

Palmunlehvien siunaaminen syntyi siitä muistosta, kun Jeesus saapui aasilla ratsastaen Jerusalemiin ja kaupunkilaiset tervehtivät häntä palmunlehvin ja levittivät niitä hänen kulkunsa eteen.

Tietenkään palmunlehviä ei täällä ole revittäviksi. Siksi käytettiin pajunoksia, ja - totta kyllä - "pajunkissathan" ovat kauniita keväällä ja muistuttavat muutoksesta, joka on tulossa. Pajunoksista tuli virpapajuja.

Virpapajut siunattiin lauantaina ennen palmusunnuntaita pidetyssä jumalanpalveluksessa. Sitten lapset koristelivat virpapajut, keksivät omia runoja tai lainasivat vanhoja säkeitä, siunaussanoja ja loruja.

Virpominen aloitettiin kummeista ja muista läheisistä ihmisistä. Vääpelimäiseen tyyliin töräytetty "karkki tai kepponen" ei kuulunut asiaan. Virpapajuilla siunattiin ja toivotettiin hyvää onnea. Uhkaaminen olisi ollut hiukan sopimatonta siksikin, että aikana, jolloin uskottiin magiaan, uhkaus saattoi jonkun mieletä käydä toteen.

Palkkiota ei vielä virvottaessa voinut nauttia. Pääsiäistä edelsi 40 päivän paastoaika. Se ei tietenkään tarkoittanut täyttä paastoa, vaan usein vain vähän kevyempää, vähemmän juhlallista ja yksinkertaista ateriaa. Lihaa piti välttää. Puurot ja kala kävi hyvin. Palmusunnuntain ja pääsiäissunnuntain välinen aika, piinaviikko, saattoi olla tiukimman paaston aika - sehän on kristinuskon mukaan Jeesuksenkin kärsimyksen aikaa.

Mutta pääsiäissunnuntaina ilo palasi, kun mukavalla aterialla korvattiin piinaviikon kärsimykset. Silloin sopi virpojienkin herkutella. Se oli ritualistisen aterian päivä.

Juuri tuona päivänä meistä monet juhlivat kevättä ja elämän kiertoa, monet myös uskonnon ihmettä.

Yleistyvien pääsiäiskorttien myötä virpojien ja trullien kulttuuri oli ehkä jo vähän yhdistymässä ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen virpojat ja trullit sekoittuivat. Syitä on muutama. Sotapakolaiset valtakunnan menetetyiltä alueilta, kaikkiaan yli 400 000 henkeä, toivat omat tapansa ja kulttuurinsa. Sitten kouluissa ja myöhemmin yleistyneissä lastentarhoissa tuli tavaksi kertoa erilaisista perinteistä ja keksiä leikkiä. Se toi virikkeitä ja uusia leikkejä ja tuki kasvatustyötä. Lasten leikeissä ja opetuksessa vuodenajan maagiset rytmit ja elämän käänteet ovat aina mukana!

Vielä sekin vaikutti asiaan, että perinteistä kerrottiin useimmiten nojaamalla tunnettuihin Pohjanmaan pitäjien paikallishistorioihin. Niitä oli Pohjanmaalta ja Länsi-Suomesta paljon toisin kuin Itä-Suomesta ja Karjalasta, josta ne yleistyivät vasta 1900-luvun lopulla.

Perinteiden sekoittumisen viimeisteli suuri maaltamuuttoaalto 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin miljoona ihmistä muutti maalta taajamien asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin.

Niin syntyi myös nykyaikainen pääsiäisnoitien kulttuuri.

Itäsuomalainen tai karjalainen piirakkakulttuuri sen sijaan ei levinnyt. Saimme vain karjalanpiirakat mutta monenlaiset muut itäsuomalaiset ja karjalaiset leivonnaiset ovat jääneet vähälle huomiolle tai kokonaan unholaan.

Pääsiäinen on kristillisen kirkon suurin juhla. Siihen nähden on mielenkiintoista, että kristillisten kirkkojen kesken pääsiäisen oikeasta - oikeasta? - paikasta ja sen määrittämisestä on keskusteltu ainakin 1500 vuotta ellei peräti ajanlaskumme alusta alkaen. Monimutkaisen laskukaavan mukaan se on nykyisin aina jossakin kohtaa maaliskuun 22. päivän ja huhtikuun 25. päivän välisena aikana.

Jo taannoin edesmennyt äitini sanoi, että pääsiäisen aikana on aina huono ilma (ainakin ennen pääsiäissunnuntaita). Hän antoi ymmärtää, että se johtui juuri pääsiäisen uskonnollisesta luonteesta. Me lapset saatoimme perin usein osoittaa, että olikin kaunista. Äiti kuittasi sen johtuvan vain siitä, että pääsiäistä aina siirrellään.

Hyvää pääsiäistä!

10/11/2024

New Title

Россия на распутье - я тогда писал в 2008

Tue, 14 Mar 2023 21:46:00 GMT

В 2008 году, когда Дмитрий Медведев стал президентом России, я думал и даже немного верил, что в России может наступить новое, лучшее время. «Россия на распутье», — я тогда писал в своей статье, опубликованной газетой города Тампере Аамулехти ( Aamulehti ) 30 июня 2008 года.

Я сказал, что Медведев, возможно, мог бы изменить курс России в сторону демократических ценностей и мирного сосуществования с другими странами. Медведев был самым молодым правителем, когда-либо руководившим Советским Союзом и постсоветской России. Его считали более европейцем, чем любого из его предшественников. Я сказал пару добрых слов о Медведеве. Он мог изменить образ России.

Я надеялся на это. В данный момент невозможно найти что-то положительное в отношении будущего России

Мне очень грустно. Мне грустно прежде всего за украинцев, но также и за многих моих русских друзей.

Иллюстрация к статье взята из фотоработы Дмитрия Медведя "За окном" ("Through the Window"), 2012. Работа состояла из фотографий, сделанных самим Медведевым во время его путешествий. Возможно, вы еще сможете найти работу в московских антикварных магазинах.

Статью можно прочитать на финском здесь и на английском здесь. Перевод на русский сделал мой друг.

Я даже сказал, что Медведев, возможно, мог бы изменить курс России в сторону демократических ценностей и мирного сосуществования с другими странами.

Медведев был самым молодым правителем, когда-либо руководившим Советским Союзом и постсоветской России. Его считали более европейцем, чем любого из его предшественников. Я сказал пару добрых слов о Медведеве.

Россия на распутье

Россию считают плохо управляемым и варварским государством. Однако основной причиной злонамеренных подозрений является последнее развитие страны, которое подкрепляет старые представления.

Говорят, что отношения между Финляндией и Россией осложнены историей. Однако Швеция, которой принадлежала Финляндия на протяжении столетий, чаще воевала против Дании, чем против России. Вдобавок ко всему Швеция начала 15 из тех 26 войн, в которые она вела с разными государствами в 1554–1808 годах.

Все-таки, финны лучше всего помнят две войны, которые в последний раз развязали Россия и ее преемник Советский Союз: Русско-шведскую войну 1808–1809 годов и Советско-финскую войну 1939—1940 (Зимнюю войну).

Финляндия была присоединена к России в 1809 году. Ирония истории в том, что Россия изначально не стремилась к завоеваниям. Война началась, когда Россия выполнила свое обещание французскому лидеру Наполеону и попыталась заставить Швецию присоединиться к блокаде против Англии. Когда дипломатические уговоры не помогли, Россия напала.

Во время Советско-финских войн 1939—1940 и 1941–1944, финны опасались за свою независимость. Независимость была сохранена, но опасаясь нового нападения финны позволили Советскому Союзу влиять на их дела таким образом, который впоследствии стал источником позора.

Редко вспоминают, что таким же образом Россия влияла на политику Шведской империи в 18 веке, когда Россия дважды оккупировала Финляндию. Россия также избрала своего любимца короля Швеции. Это был Адольф Фредрик (1751–1771).

Воспоминания об оккупации были подкреплены периодами русификации, начавшимися в конце 19 века. После них последовала гражданская война между красными и белыми в 1918 году. Белые интерпретировали гражданскую войну как борьбу за независимость, хотя вклад русских в войну был невелик. Безусловно, большинство красных тоже поддерживали независимую Финляндию.

Советско-финская война (Зимняя война) укрепила власть белой интерпретации Гражданской войны. После войны страна долго была в напряжении. В 1940-х годах ходили слухи о перевороте, который осуществят коммунисты при поддержке Советского Союза. Неопровержимых доказательств такого нет. Это не значит, что Советский Союз не хотел революции в Финляндии.

Похоже, Советский Союз не начал его организовывать, хотя и поддерживал промосковское меньшинство финских коммунистов. Когда страна оккупировала Венгрию в 1956 г. и Чехословакию в 1968 г., каждый знал, что и думать.

По отношению к России предрассудки во многих странах старые. Тем не менее, они не более чем подозрения в отношении других чужих культур. Незнакомство вызывает страх, поэтому незнакомцев обычно подозревают в грязных делах и ворах.

Когда английский ученый Эдвард Кларк путешествовал из Финляндии в Россию в конце 18 века, он считал, что пересек границу и попал в воровской рай. Но то, что он увидел в Петербурге, превзошло величием все, что он видел в других местах. «Ничто посредственное или пустяковое не смущало глаз; великий и великий», — записал он в своем дневнике.

Основания для предубеждений есть редко. Крепостное право было отменено в России (1861 г.) раньше, чем негритянское рабство было отменено в Соединенных Штатах (1863 г.).

В России много вещей, которые финны ценят постоянно, например, русская литература и гостеприимство. Для финнов также важно, что финно-угорские народы проживают на российских территориях.

Россия считалась плохо управляемым и варварским государством. По сравнению с этим странно, что она почти непрерывно укреплялась на протяжении более 500 лет до распада Советского Союза. Даже потрясения в начало 17-го и в конце 20-го века означало лишь временный перерыв в завоеваниях. Таким образом некоторая сдержанность в оплакивание развитие нашего восточного соседа уместна.

Удивительно, но в отношениях между странами Запада и Россией возникли новые проблемы вскоре после распада Советского Союза в 1990-х годах. Хотя было известно, что бедность и отсталая экономика являются серьезными проблемами, возлагались большие надежды на политическое развитие и демократию. Михаил Горбачев и Борис Ельцин принесли надежду на перемены, как и Никита Хрущев в свое время после Иосифа Сталина.

Разочарование западных стран было огромным. Небольшой демократический прогресс вскоре был сведен на нет. Журналисты не в безопасности, критики не в безопасности, свобода коммуникации не признается. Система правосудия произвольна как никогда, и большая часть населения, кажется, обречена на вечную нищету.

Впечатления России не определяются историей. Основной причиной злонамеренных подозрений на данный момент является недавнее развитие страны. Они укрепили именно те самые предрассудки, которые история оставила в качестве балласта.

Выбор России – это прежде всего вопрос ценностей. Сейчас, по крайней мере, недостатки демократии не являются препятствием для экономического развития. Страна выбирает своих партнеров посредством торгов между европейские страны и США, а также Японию и Китай.

В России средний класс тоже чаще других предпочитает экономические и политические свободы, поэтому процветание может поддерживать демократию. Городской средний класс все еще слишком мал, чтобы определять направление политики на выборах. Большая часть населения страны не видит никакой ценности в том, что средства массовой информации могут критиковать лидеров, которыми они восхищаются.

В настоящее время России грозит изоляция от Европы из-за особой муниципальной модели. В странах Балтии и Польше люди принципиально подозрительные. Даже украинцы, грузины и молдаване смотрят на запад. Если политический произвол и террор со стороны как правительства, так и его противников — это путь страны, то и соседним странам приходит в голову вопрос о собственной безопасности.

Россия сама несет ответственность за эти изображения. В отношениях со странами Запада и особенно с их молодыми поколениями постсоветская Россия утратила период поиска. С президентом Дмитрием Медведевым Россия получает новую возможность.

Как глава государства Медведев не только молод, но и более европеец в своих отправных точках, чем любой из лидеров Советского Союза или России до него.

Вполне вероятно, что Медведев тоже покрасуется силой и националистическими идеями. Само по себе оно не является неправильным и даже не всегда вредным, потому что такое право принадлежит нациям. Важнее то, что вместе с величием Медведев может, наконец, изменить те образы, которые могли быть похоронены после распада Советского Союза.

POST SCRIPTUM: я тогда писал в своей статье, опубликованной газетой города Тампере Аамулехти (Aamulehti) 30 июня 2008 года.

10/11/2024

New Title

When Russia gained a window of opportunity 2008 - Еще и на русском!

Tue, 14 Mar 2023 20:50:00 GMT

I wrote this article about Russia’s relations with the western world, especially Finland, in the year of 2008, i.e. the year when Mr. Dmitry Medvedev was elected President of Russia. The article was published in Aamulehti newspaper (30th June 2008). The picture from Ples, Ivanova region, is from Medvedev's book " Through the Window. Photo Album " (2012) which you can possibly find from some second-hand bookshops in Moscow.

Russia has been considered a badly led and barbaric nation. The main reason for these suspicions, however, is the country’s recent development, which strengthens old preconceptions.

It is said that history weighs down on relations between Finland and of Russia. However, Sweden, which Finland was part of for centuries, fought more wars against Denmark than Russia. Sweden even started 15 out of the 26 wars which it was part of from 1554 to 1808.

Best remembered by the Finns are the two wars which Russia and its successor state, the Soviet Union, last started: the Finnish War (1808-1809) and the Winter War.

Finland became part of Russia in 1809. It is ironic that Russia was not attempting to conquer Finland. The war began when Russia upheld a promise to France’s dictator Napoleon that they would try to force Sweden to join the embargo against England. When diplomatic arm-twisting did not help, Russia attacked.

During the Winter- and Continuation War Finns were afraid for their independence. Finnish independence continued, but under fear of a new attack Finland let the Soviet Union influence its affairs in a way that later became a source of shame.

It is rarely remembered that Russia affected Swedish politics in the same way in the 1700s, when Russia occupied Finland twice. Russia even chose its preferred candidate Adolf Frederik (1751—1771) as the king of Sweden.

Memories of the occupations were strengthened by periods of Russification starting in the late 1800s. They were followed by the civil war between the Reds and the Whites in 1918. The Whites interpreted the civil war as a battle for independence, even though Russian involvement in sparking the war was small. A majority of Reds were certainly in favor of an independent Finland.

The Winter War strengthened the Whites’ interpretation of the Civil War. Finland was on its toes for a long time afterwards. In the 1940s, rumors spread about a coup which would be done with Soviet support. There is no undisputed evidence of such an attempt. It does not mean that the Soviet Union would not have wanted a revolution in Finland.

The Soviet Union did not, however, seem to begin organizing such a coup, though it supported the minority of Finnish communist who had leanings towards Moscow. When the country invaded Hungary in 1956 and Czechoslovakia in 1968, Finns knew what to think.

Preconceptions towards Russia are old in many countries. Still they are no stronger/stranger than suspicions against any other foreign cultures. Foreignness causes fear, and therefore strangers are often thought of as dirty and thieving.

When the English scientist Edward Clarke travelled from Finland to Russia near the end of the 1700s, he believed he had crossed the border of the thieves’ paradise. But what he saw in St. Petersburg surpassed in grandeur anything he had seen elsewhere. ”Nothing mediocre or menial bothered the eye; everything was grand and magnificent”, he wrote in his diary.

Preconceptions rarely have a basis in fact. Serfdom was ended in Russia (1861) before slavery in the United States (1863).

Russia has many things – such as Russian literature and hospitality – that Finns will always appreciate. It is also important that Finno-Ugric people live in parts of Russia.

Russia has been considered a badly led and barbaric nation. Considering that, it is strange that it has grown stronger almost continuously for over 500 years up until the fall of the Soviet Union. The turmoil of the early 1600s and 1900s represented just a temporary break in invasions

Therefore, some amount of patience in pitying our eastern neighbor is in place.

Surprisingly new problems in relations between Russia and western countries appeared soon after the Soviet Union’s fall in the 1990s. Though it was known that poverty and backwardness were extensive problems, expectations were high in regard to political and democratic development. Mikhail Gorbachev and Boris Yeltsin brought hope of change, much like Nikita Khrushchev in his time after Joseph Stalin.

Disappointment in western countries is enormous. Small steps towards democracy were soon reeled back. Reporters are not safe, critics are not safe and the independence of media is not recognized. The justice system is as arbitrary as before, and a majority of people appear to be condemned to eternal poverty.

Images of Russia are not imposed by history. The largest reason for malicious suspicions at this moment is the country’s recent development. It has strengthened exactly those preconceptions that history has left the country.

Russia’s path is most of all a question about values. The lack of democracy does not yet hinder economic growth. The country chooses its partners by comparing bids from Europe and the United States as well as Japan and China.

The Russian middle class also prefers economic and political freedom more often than others, meaning that increases in prosperity can support democracy. The cities’ middle class is still too small to decide the direction of politics in elections. Most of the country’s inhabitants do not see value in letting the media criticize their beloved leaders.

Russia is in danger of being isolated from Europe because of its social model. The Baltic countries and Poland are both suspicious. Even Ukrainians, Georgians and Moldovans are looking towards the west. If arbitrary political rule and both state and anti-state terrorism is the way of the country, neighbors will think to question their own security.

Russia is responsible for these preconceptions. Post-Soviet Russia has lost its window of opportunity to appeal to western countries and especially their younger generations. Through President Dmitry Medvedev the country gets a new opportunity.

Medvedev is not only young for a head of state in Russia but also more European than any Soviet or Russian leader before him. Probably even Medvedev will come to show off his country’s power and nationalism. This is not always wrong or a hindrance, since nations have a right to engage in such displays.

More important is that in addition to bluster Medvedev can also finally change preconceptions that could have been buried with the fall of the Soviet Union.

—

POST SCRIPTUM: Yes, all this was written in the time when, in my thinking, there was a new window of opportunity for Russia. As is seen from the article, written in Finnish in 2008, I wasn't very optimistic about the future of Russia and Russia's role in the international politics. Yet I wanted to believe that the change for the better wasn't entirely impossible. - This article was first published on the 30th of June, 2008, in the Finnish newspaper AAMULEHTI . Also in Finnish here .

10/11/2024

New Title

Venäjä saa uuden etsikkoajan - eli mitä sanottiin vuonna 2008

Tue, 14 Mar 2023 10:40:00 GMT

Venäjää on pidetty huonosti johdettuna ja barbaarisena valtiona. Suurin syy pahantahtoisiin epäilyihin on kuitenkin maan viimeaikainen kehitys, joka vahvistaa vanhoja mielikuvia. - Tämä artikkeli on julkaistu Aamulehdessä 30.6.2008 (!). Tuona vuonna Dmitri Medvedevistä tuli Venäjän presidentti. Jotkut uskoivat, että hän voisi uudistaa Venäjää.

Sanotaan, että Suomen ja Venäjän suhteita rasittaa historia. Kuitenkin Ruotsi, johon Suomi kuului vuosisatoja, soti useammin Tanskaa kuin Venäjää vastaan. Kaiken lisäksi Ruotsi aloitti 15 niistä 26 sodasta, joihin se joutui eri valtioiden kanssa vuosina 1554—1808.

Silti parhaiten suomalaisten muistissa ovat ne kaksi sotaa, jotka Venäjä ja sen seuraaja Neuvostoliitto viimeksi aloittivat: Suomen sota 1808—1809 ja talvisota.

Suomi liitettiin Venäjään 1809. Historian ironiaa on, että Venäjä ei alkujaan tavoitellut valloittamista. Sota syttyi, kun Venäjä pani toimeen Ranskan johtajalle Napoleonille antamaansa lupausta ja yritti pakottaa Ruotsin Englannin vastaiseen saartoon. Kun diplomaattinen kovistelu ei auttanut, Venäjä hyökkäsi.

Talvi- ja jatkosodassa suomalaiset pelkäsivät itsenäisyytensä puolesta. Itsenäisyys säilyi, mutta uuden hyökkäyksen pelossa suomalaiset päästivät Neuvostoliiton vaikuttamaan asioihinsa tavalla, josta sittemmin tuli häpeän aihe.

Harvoin muistetaan, että aivan samoin Venäjä vaikutti Ruotsin valtakunnan politiikkaan 1700-luvulla, jolloin Venäjä miehitti Suomen kahdesti. Venäjä valitutti mieleisensä Ruotsin kuninkaaksikin. Hän oli Aadolf Fredrik (1751-71).

Miehitysten muistoja vahvistivat 1800-luvun lopulta alkaneet venäläistämiskaudet. Niiden jälkeen tuli sisällissota punaisten ja valkoisten kesken 1918. Valkoiset tulkitsivat sisällissodan taisteluksi itsenäisyydestä, vaikka venäläisten osuus sisällissodassa oli pieni. Varmasti myös punaisten enemmistö tuki itsenäistä Suomea.

Talvisota vahvisti sisällissodan valkoisen tulkinnan voimaa. Varpaillaan oltiin sen jälkeen pitkään. 1940-luvulla huhuttiin vallankaappauksesta, jonka kommunistit panisivat toimeen Neuvostoliiton tuella. Sellaisesta ei ole kiistatonta näyttöä. Se ei merkitse, ettei Neuvostoliitto olisi halunnut vallankumousta Suomessa.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan näytä ryhtyneen sitä järjestämään, vaikka tuki suomalaisten kommunistien moskovalaismielistä vähemmistöä. Kun Neuvostoliitto miehitti Unkarin 1956 ja Tsekkoslovakian 1968, tiedettiin, mitä ajatella.

Ennakkoluulot Venäjää kohtaan ovat vanhoja monissa maissa. Silti ne eivät ole sen kummempia kuin epäilyt muita vieraita kulttuureja kohtaan. Vieraus herättää pelkoja, siksi tuntemattomia epäillään yleisesti likaisiksi ja varkaiksi.

Kun englantilainen tiedemies Edward Clarke kulki Suomesta Venäjälle 1700-luvun lopulla, hän uskoi ylittäneensä rajan varkaiden paratiisiin. Mutta mitä hän Pietarissa näki, ylitti mahtavuudessaan kaiken, mitä hän oli muualla nähnyt. ”Mikään keskinkertainen tai vähäpätöinen ei häirinnyt silmää; kaikki on suurta ja mahtavaa”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Ennakkoluuloille on harvoin perusteensa. Maaorjuus lopetettiin Venäjällä (1861) ennen kuin neekeriorjuus Yhdysvalloissa (1863).

Venäjällä on paljon sellaista – kuten venäläinen kirjallisuus ja vieraanvaraisuus – mitä suomalaiset arvostavat pysyvästi. Suomalaisille on tärkeää sekin, että suomalais-ugrilaisia kansoja asuu Venäjän alueilla.

Venäjää on aina pidetty huonosti johdettuna ja barbaarisena valtiona. Siihen nähden on kummallista, että Venäjä laajeni ja vahvistui melkeinpä yhtämittaisesti yli 500 vuoden ajan Neuvostoliiton kaatumiseen saakka. 1600-luvun alun tai 1900-luvun alun sekasorrotkin merkitsivät vain väliaikaista katkoa valloituksiin. Niinpä jonkinlainen maltti itänaapurimme kehityksen surkuttelussa on paikallaan.

Yllättävää kyllä, uusia ongelma länsimaiden ja Venäjän suhteisiin tuli pian Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvulla. Vaikka tiedettiin, että köyhyys ja takapajuinen talous olivat mittavia ongelmia, poliittisen kehityksen ja demokratian suhteen odotettiin paljon. Mihail Gorbatšov ja Boris Jeltsin toivat toivoa muutoksesta, kuten Nikita Hrushtshov aikanaan Josef Stalinin jälkeen.

Pettymys länsimaissa oli valtava. Vähäistä demokratian edistystä alettiin pian keriä takaisin. Toimittajat eivät ole turvassa, arvostelijat eivät ole turvassa eikä tiedonvälityksen vapautta tunnusteta. Oikeusjärjestelmä on yhtä mielivaltainen kuin ennenkin, ja suuri osa ihmisistä näyttää olevan tuomittu ikuiseen köyhyyteen.

Mielikuvat Venäjästä eivät ole historian määräämiä. Suurin syy pahantahtoisiin mielikuviin tällä hetkellä on maan viimeaikainen kehitys. Se on vahvistanut juuri niitä ennakkoluuloja, joita historiakin on painolastiksi jättänyt.

Venäjän linjavalinta on ennen kaikkea arvokysymys. Talouskehitykselle demokratian puutteet eivät ole este ainakaan toistaiseksi. Maa valitsee yhteistyökumppaninsa kilpailuttamalla niin Euroopan maita ja Yhdysvaltoja kuin Japania ja Kiinaa.

Myös Venäjällä keskiluokka suosii taloudellisia ja poliittisia vapauksia useammin kuin muut, joten vaurastuminen voi tukea demokratiaa. Kaupunkien keskiluokka on silti yhä liian pieni päättääkseen vaaleissa politiikan suunnasta. Suuri osa maan asukkaista ei näe arvoa sillä, että tiedotusvälineet voivat arvostella heidän ihailemiaan johtajia.

Nykyisellään Venäjä uhkaa jäädä yhteiskuntamallinsa kanssa Euroopassa eristyksiin. Baltian maissa ja Puolassa ollaan perin epäluuloisia. Jopa ukrainalaiset, georgialaiset ja moldovalaiset tähyilevät länteen. Jos poliittinen mielivalta ja niin valtiovallan kuin sen vastustajienkin terrori on maan tapa, tulee naapureille mieleen kysyä myös oman turvallisuutensa perään.

Näistä mielikuvista Venäjä on itse vastuussa. Suhteissaan länsimaihin ja eritoten niiden nuoriin sukupolviin Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä menetti etsikkoaikansa. Presidentti Dmitri Medvedevin myötä Venäjä saa uuden tilaisuuden.

Medvedev on valtionsa päämieheksi paitsi nuori myös lähtökohdiltaan eurooppalaisempi kuin kukaan Neuvostoliiton tai Venäjän johtajista ennen häntä.

Kaiketi myös Medvedev tulee mahtailemaan voimalla ja nationalistisilla aatteilla. Se ei sinänsä ole väärin eikä aina edes haitaksi, sillä sellainen oikeus kansakunnille kuuluu.

Tärkeämpää on, että mahtailun ohessa Medvedev voi lopulta muuttaa mielikuvia, jotka jo Neuvostoliiton kaaduttua olisi voitu haudata.

POST SCRIPTUM : Tämä on siis kirjoitettu vuonna 2008 ( Aamulehti 30.6.) ja julkaistaan tässä uudelleen muuttamattomana.

New Title

10/11/2024

Musliminaisten vapautusliike – toisenlaista feminismiä?

Sat, 04 Mar 2023 18:21:00 GMT

Tavanomaiset näkökulmat kyllästyttävät. On aivan sama, montako kirjaa lukee jostakin aiheesta, jos kirjat vain toistavat totuttua ja jo tunnettua. Pienet uudet nyanssitkaan eivät sytytä, jos juttu on jo vanha. Luin feminismistä kirjan, joka haastoi sen, minkä jo asiasta tunnen ja minkä opin jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi Erica Jongin romaaneista.

Kaikki kuultu feminismistä?

Monet sanovat kuulleensa feminismistä kaiken tai ainakin riittävästi. Minä en sano niin, joskin uskon tuntevani joitakin käsitteeseen liitettyjä ajatuksia ja mielikuvia. Tottahan silti on, että vaikka olen tutkinut noitanaisia, minua ei ole koskaan pidetty naistutkijana eikä edes gender-tutkijana.

Mutta luin feminismistä kirjan, joka haastoi sen, minkä jo asiasta tunnen ja minkä opin jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi Erica Jongin romaaneista ”Lennä ja uneksi” (suom. 1976) tai ”Tekisit jotain elämällesi” (suom 1977). Tulkoon mainituksi, että sittemmin kirjailija maltillistui kovasti.

Feminismi sellaisena kuin se länsimaissa tunnetaan, on haastettu ilkeästi tai ainakin provokatorisesti taholta, jota minä en ole tullut ajatelleeksi. Haastajat eivät ole miehiä. Haastajat ovat naisia, joiden tausta on islamilaisessa maailmassa ja jotka avoimesti sitoutuvat uskontoonsa. Länsimaisen profaanin, maallisen maailman vastapainoksi he pitäytyvät vanhanaikaiseen häveliäisyyteen.

Silti he palvovat kulutusyhteiskuntaa, haluavat opiskella yliopistossa ja työskennellä rakennustyömaalla insinööreinä. Mainittakoon tässä erikseen, että he eivät vastusta demokratiaa eivätkä tue terrorismia, mutta he voivat haluta käyttää huivia.

Tiedostavat musliminaiset haastavat kaanonimme siitä, miten yksilön tulee ymmärtää vapautensa. He muuttavat länsimaisen julkisen tilan – kadut, torit, kahvilat, kaupat sekä koulut ja työpaikat – josta uskonnollisuus ja kainous ovat puuttuneet, mutta jossa avoin seksuaalisuus on tavanomaista, totuttua tai jopa pakollista.

Ajavatko naiset polkupyörällä

En ole keksinyt tätä omassa päässäni, vaan lähteeni on aivan toinen ja varmasti arvovaltaisempi. Lähteeni on muuan oppinut nainen, sosiologian professori Nilüfer Göle kuuluisasta pariisilaisesta eliittiyliopistosta (EHESS). Hän kirjoittaa asiasta tutkimuksessaan “Islam and Secularity. The Future of Europe’s Public Sphere” (2017). Otsikon voisi kääntää tyyliin ”Islam ja maallisuus. Julkisen tilan tulevaisuus Euroopassa”. En usko, että kirjaa tullaan ikänään suomentamaan.

Nilüfer Göle, joka on taustaltaan turkkilainen, katsoo länsimaisen maallistuneen feminismin tulleen haastetuksi musliminaisten kasvavasta mutta erilaisesta vapautumisesta.

Tiedämme, että monissa islamilaisissa maissa nainen ei voi niin vain mennä ulos yksinkertaisesti ja halunsa mukaan. Hän ei voi kävellä vapaasti kaduilla lenkkeilystä puhumattakaan. Euroopassa naiset voivat. Toki aikanaan Euroopassakin pilkattiin naisia, jotka pukeutuivat housuihin tai ajoivat polkupyörällä.

Eurooppa on kuitenkin paikka, jossa elää muslimeja, kristittyjä sekä muita uskovaisia ja yhtä lailla kymmeniä miljoonia uskontoa tunnustamattomia ihmisiä. Maailmat ja kulttuurit vaikuttavat toisiinsa, ja ne haastavat toinen toisensa pyhät uskonkappaleet.

Yksi näistä ajatuksista on länsimainen näkemys naisen vapaudesta. Kyse ei ole niinkään siitä, tuleeko naisen olla vapaa vai ei, vaan siitä, miten naisten vapautuminen ja vapaus ymmärretään.

Pyhä kolminaisuus: uskonto, seksi ja vapaus?

Länsimaissa seksuaalisuus on ollut keskeinen näkökohta naisten vapautumisessa. Seksin pitää olla vapaata (enkä tätä näkökohtaa ryhdy tässä soimaamaan). Yhtä lailla pukeutuminen tai naisen vartalon esittäminen tulee olla vapaata, avointa ja riippumatonta sillä tavalla kuin naiset sen näkevät. (En tätäkään ryhdy moittimaan.) Nainen voi pukeutua avoimen seksuaalisesti, tavattoman naisellisesti tai jotain siltä väliltä, tai hän voi sonnustautua aivan miesmäiseen ilmiasuun. Hän voi käyttäytyäkin kuin kunnon miehet eli kiroilla, syljeskellä ja rähjätä kadulla oluttölkki kädessä.

Kaikki tämä tulkitaan vapaudeksi, itsensä hallitsemiksi ja oikeaksi tietoisuudeksi vapaudesta. Naisten länsimaisessa ja maallisessa emansipaatiossa vartalon, fyysisen olemuksen ja seksuaalisen halun ja tunteiden kysymykset ymmärretään vapautumisen villiksi, vallankumoukselliseksi voimaksi. Tämä on ohjannut näkemystä niin henkilökohtaisuudesta ja identiteetistä kuin arvoista ja politiikasta. On vältettävä patriarkaalinen miehinen kontrolli. Yksinkertaistan nyt hiukan Gölen ajatuksen kulkemaa.

Länsimaiselle feminismille on tyypillistä myös se – sanoo Nilüfer Göle – että avoimet uskonnolliset tai henkiset tunnustukset ovat enemmän tai vähemmän sopimattomia. Niitä ei saa näyttää eivätkä ne kuulu julkiseen tilaan.

Göle katsoo tämän musliminaisten vapautumisen kritiikiksi länsimaista maallista feminismiä kohtaan. Hän kirjoittaa, että Islamilainen feminismi (Islamic feminism) rikkoo rajan uskonnollisen ja maallisen välillä. Musliminaiset sitoutuvat avoimesti uskontoonsa myös julkisessa tilassa, kuten kaduilla, kouluissa ja työpaikoilla. He hämärtävät eron uskonnollisen ja maallisen identeetin välillä. Niin ikään rajat henkilökohtaisen ja julkisen, oman itsensä (identiteetin) ja seksuaalisuuden tai uskonnollisen ja maallisen välillä menevät sekaisin ja kietoutuvat toisiinsa.

Göle toteaa, että tämän vuoksi musliminaiset hämmentävät ja loukkaavat länsimaisia maallistuneita naisia. Musliminnaiset horjuttavat yksityisen ja julkisen tasapainoa oman identiteetin rakentamisessa. He haluavat olla sekä uskonnollisia että moderneja. Länsimaalaisten kannalta tilanne on anakronistinen.

Professori Nilüfer Göle sanoo, että julkinen tila, sosiaalinen elämä ja sen kaanonit ovat muuttumassa tavalla, joka on vaikea asia suurelle osalle länsimaista yleisöä Hän nimenomaisesti korostaa, että se on vaikeaa myös oppineelle eliitille ja liberaaleille, koska vapautumisen oppi on niin erilainen ja epäsovinnainen.

Korostan, että en ole tässä kommentoimassa asiaa millään tavalla. Halusin esitellä kirjan pääajatuksia, koska teos teki minuun vaikutuksen kirjoittajan rohkealla, avantgardistisella otteella. Länsimainen demokratia, liberaalit arvot ja naisten vapautuminen ovat markkinatalousmaiden poliittisen kulttuurin keskeisimpiä narratiiveja. Gölen ajatukset olivat minulle uusia, vaikka olen joskus hiukan ja hiukan vähemmällä innostuksella silmäillyt toisen feministisen feminismi-kriitikon, Camille Paglian, ajatuksia (Häneltä ilmestyi juuri uusi kirja, mutta en ole siitä nyt kiinnostunut.)

Myös muslimit ja ortodoksit tarvitsevat reformaatiota

Haluan kuitenkin lisätä kaksi näkökulmaa, jotka Nilüfer Gölen teoksessa ovat liian vähällä huomiolla. Mielestäni uskontojen rooli on sosiaalisessa elämässä ja kulttuurissa nykyaikana likimain taantumuksellinen. Järkevä modernisaatio, kuten sukupuolten ja uskonnollisten ryhmien ja vähemmistöjen tasa-arvo, luova kansalaisyhteiskunta ja koulutuksen kehittäminen on mahdotonta, jos uskonnollinen ahdasmielisuus hallitsee politiikkaa ja julkista tilaa.

Tämä näkyy terävästi paitsi islamilaisissa maissa myös esimerkiksi Venäjällä. Venäjällä kirkko lienee tärkein este yhtä lailla modernin kansalaisyhteiskunnan syntymiselle kuin sukupuolten väliselle tasa-arvolle. Venäjällä tarvitaan uskontokritiikkiä ja feminismiä, mutta niiden markkinoinnista menettää vapautensa ja pahimmassa tapauksessa kenties myös henkensä. Masha Gessenin kirja ”Words Will Break Cement. The Passion of Pussy Riot” (2014) kertoo Pussy Riot -naisten kapinasta Venäjällä. (Teoksen nimi suomeksi on ”Sanat murtavat sementin”.)

Toinen näkökohtani on, että Göle vähättelee länsimaisen ihmisen henkisyyttä ja siis myös uskonnollisuutta. Hän on oikeassa siinä, että sellainen ei kuulu sovinnaisen tavan julkiseen tilaan. Uskonnollisuus ja henkisyys on silti olemassa. 1800-luku saattoi olla valistuksen ja maallistumisen aika, mutta 1900-luvulla on syntynyt satoja uusia henkisiä ja uskonnollisia tai uususkonnollisia liikkeitä. Göle keskittyy julkiseen tilaan, ja kun länsimaissa henkiset liikkeet ja uskonto ovat sivussa ja yksityisyydessä, mielikuva länsimaisuudesta on ylenmäärin rationaalinen ja ylimaallistunut.

Selvää on, ja kantani on, että naistenkin tulee nousta johtoon. En ole uskonnollinen. En silti pahastu muiden uskonnollisuudesta, jos se ei määrää elämääni. Ahdasmielisyys suuntaan tai toiseen ei ole toistaan parempi.

Siten olen, yllätys-yllätys, aidosti eurooppalainen ja länsimaalainen ja tässä mielessä maallistunut. Perin vanhanaikaisesti olen silti sitä mieltä, että hyvyys ja henkisen kehityksen tavoittelu sekä sellaiseen liittyvät arvot ovat yhteiskuntaelämän harvoja kestäviä perustuksia.

Mainitsen vielä, että tämä on julkaisu vanhassa blogissa jo vuonna 2017. Ehkä tämän musliminaisten keskustelun esittely sopii Naistenpäivänkin ajatukseksi. Uskoakseni tällainen keskustelu tukee demokraattisia näkökohtia ja ihmisoikeuksien arvoa monissa islamilaisen uskonnonkin hallitsemissa maissa.

New Title

10/11/2024

Hidas elämä ja pitkä perspektiivi - tulevaisuuden kirjasto aukeaa vuonna 2114!

Sat, 04 Mar 2023 17:47:00 GMT

Tämä on tosi tarina. Muuan ruotsalainen mies, jonka nimen kohta mainitsen, perusti aikakauslehden, joka ilmestyy kerran sadassa vuodessa. Hän perusti sen jo joku vuosi sitten. Toimitus kokoontuu ilmoituksensa mukaan pari kertaa vuodessa. Ainakin yksi artikkeli on jo jätetty ensimmäistä numeroa varten.

Lehden ensimmäinen numero on suunniteltu ilmestyväksi vuonna 2100. Tässä ei ole kirjoitusvirhettä: siis vuonna 2100.

Lehden nimi on kuulemma Svängtapp . Se tarkoittanee heilurin napaa tai sitä tappia, mistä heiluri liikkuu. Lehdellä ei ole kotisivuja.

Mitä ihmeen järkeä on perustaa lehti, joka ilmestyy vasta, kun sen perustajakin on mitä todennäköisemmin kuollut? Ja jonka toinen numero tulisi vuonna 2200.

Perustaja on Torbjörn Elensky , kirjailija ja kulttuuriskribentti. (Ruotsissa kulttuuriskribentti tarkoittaa arvostettua intellektuellia ja kirjoittajaa.)

Kerrottakoon, että samankaltaisia projekteja on muitakin. Taiteilija Katie Paterson Skotlannista perusti vuonna 2014 Tulevaisuudenkirjaston (engl. Future Library Project ) . Ajatus on, että Tulevaisuudenkirjasto tilaa joka vuosi sadan vuoden ajan yhden kirjan joltakin maineikkaalta kirjailijalta. Kirjojen julkaisu aloitetaan vuonna 2114, siis sata vuotta tämän kirjaston perustamisen jälkeen.

Julkaisemista varten on istutettu 1 000 puuta Nordmarkaskogeniin Oslon laitamille. Niistä tehdään paperi, jolle kirjat painetaan ja jolta ne sitten luetaan.

Siis vuonna 2114.

Projektin edustajat saattavat kertoa, että mukana on jo teoksia muiden muassa Margaret Atwoodilta , David Mitchelliltä ja Sigurjón Birgir Sigurðssonilta (Sjón). Myös Karl Ove Knausgaard ja eteläkorealainen Han Kang ovat mukana.

Kun tuo vuosi 2114 sattuu olemaan 14 vuotta myöhemmin kuin Svängtapp-lehden ensimmäinen numero ilmestyy, Svängtappin toimitus joutuu lähtemään siitä, että kirjat arvostellaan vasta lehden toisessa numerossa vuona 2200.

Nähtävästi toimitus ei pidä mahdottomana, että vaikka lehden nykyinen johto ei olisikaan tilaisuudessa tuottamaan ensimmäistä numeroa, niin he kuitenkin saisivat jonkun johtamaan ensimmäisen numeron ilmestymistä. Toisen numeron ilmestyminen jää sitten vieläkin tuntemattomamman tulevaisuuden peittoon.

Kolmaskin tällainen tulevaisuuden hanke on mainita. Halberstadtin kaupungissa Saksassa on vuodesta 2001 soinut John Cagesin urkuteos ”As Slow As Possible” (Niin hitaasti kuin mahdollista). Sen lasketaan kestävän 639 vuotta. Aplodien ja musiikkiarvostelujen aika olisi siis vuonna 2640.

Svängtappin toimitus toteaakin, että tämän Cagesin urkuteoksen arvostelu ilmestyy, jos kohtalo suo, lehden kuudennessa numerossa vuonna 2700.

Svängtapp-lehden perustaja kiistää, että lehden perustaminen olisi vain pilantekoa tai jokin taiteellisen esittämisen performanssi.

Lehden tarkoitus on auttaa näkemään sitä, mitä emme näe, kun katsomme asioita vain omasta perspektiivistämme, oman aikamme pienestä, kapeasta horisontista.

Elämä on jotakin paljon suurempaa.

New Title

10/11/2024

Kaikki on muuttumassa - kotisivuillanikin!

Fri, 03 Mar 2023 16:46:00 GMT

Tervetuloa uusille kotisivuilleni ja uuteen blogiin!

Muutoksella on syynsä. Vanha sivustoni (markonenonen.com) oli jo teknisesti vanhentunut. Sen korjaaminen olisi ollut samanlaista paikkaamisen paikkaamista kuin vanhan auton korjaus tai useat maassamme toteutetut uudistukset muiden muassa sosiaaliturvassa ja yritystuissa.

Muustakin on toki kyse, ja se säätikin tämän uudistuksen ajoituksen. Työn kuvani alkaa muuttumaan ennen pitkää. Kirjoitan myös useammista aiheista, joihin tutkimukseni tai tämä melko pitkä elämänikin on vienyt ja vie.

Monet vanhan blogistoni kirjoitukset julkaistaan uudelleen täällä. Toistaiseksi niiden kuvitus kuitenkin puuttuu, sillä kuvituksen siirto on teknisesti hidasta enkä nyt malta tuhrata sen parissa. Myös vanhempien tekstien tyylillinen toimitus yhtenäistyy pikkuhiljaa.

Blogin periaatteet eivät muutu. Niistä on jo täälläkin uudelleen julkaistussa tekstissä " Uusasiallisuuden julistus eli huutavan ääni korvessa ".

Vanha on myös tervetulotoivotukseni entisestä suomenkielisestä blogistani: Tervetuloa katsomaan, josko näistä on sanan mitaksi ja älyn iloksi!

New Title

10/11/2024

Uusasiallisuuden julistus eli huutavan ääni korvessa?

Tue, 07 Feb 2023 09:52:00 GMT

Nykyaikaa hallitsee turhamainen, joskus jopa vähä-älyinen sensitiivisyyden muoti. Se tarkoittaa halua loukkaantua, halua kokea vääryyttä ja itsepintaista tahallista tapaa ymmärtää toisen puhe ja tarkoitus väärin.

Sillä tavalla tehdään asiasta kuin asiasta suuri numero. Sillä tavalla puolustetaan omaa ehdotonta oikeaoppisuutta ja siihen sidottua omaa identiteettiä. Identiteettiä hallitsevat ja muokkaavat rajat, joilla oman minän yksilöllisyys tahdotaan määritellä. Identiteettiä ei etsitä avoimuudesta eikä maailman moninaisuudesta. Henkinen kasvu, joka on kulttuurin vuosituhantisia teemoja, ei ole enää edes käsitteenä tuttu.

Sensitiivisyyden muotia selittää äärimmilleen paisunut itsekäs yltiöindividualismi. Yltiöindividualismi vaatii oman elämän sääntöjä ehdottomiksi.

Aikoinaan yksilönvapaudella ja liberalismilla ymmärrettiin täsmälleen päinvastaista. Se tarkoitti tilan antamista vieraalle, erilaiselle. Se tarkoitti erimielisyyksien hyväksymistä ja parhaillaan jopa erimielisyyksien ymmärtämistä.

Äkkiväärä sensitiivisyys ja yltiöindividualismi ovat tehneet länsimaista mahdottomia hallita. Oikeat, todelliset uudistukset ovat mahdottomia. Sen sijaan velaksi eläminen kuvaa itsekkään, turhamaisen ihmisen pyyteitä. Valtioiden velkaisilla budjeteilla rahoitetaan keskiluokkaista elämäntapaa, joka ei ole kestävä enempää taloudellisesti kuin ympäristönkään kannalta eikä se ole sosiaalisesti oikeudenmukainen.

Hitauden ja hiljaisuuden eduista

Kaikki vilkkuu ja piipittää, ja kaiken pitää näkyä. Mitään ei tarvitse osata eikä olla, sillä liian monet ovata kadottamassa halua punnita sitä, mitä tiedetään, osataan ja mitä todella on. Se, että siltä näyttää, riittää liian monille.

Sivistys ja tieto ovat vaikeita asioita. Ne edellyttävät kärsivällisyyttä ja sitkeää mieltä. Ne edellyttävät kirjojen lukemista, ja ne edellyttävät kuuntelemista, keskustelua ja uteliaisuuteen pohjautuvaa väittelyä. Muodot voivat vaihdella, joskin olen likimain varma, että televisio-ohjelma ”Sohvaperunat” (YLE), jossa katsotaan, kun ihmiset katsovat television viihdeohjelmia, auttaa perin vähän.

Sivistykselle hitaus ja hiljaisuus ovat elämäntapa ja elämän laatua. Mutta voiko hiljaisuutta puolustaa olemalla hiljaa?

Ilman tietoa ei ole minkäänlaista sivistystä. Totuus voi olla suhteellinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi mielivaltainen ja että mikä tahansa asia olisi tosi tai perusteltu väite. Muodikkaat, kaiken suhteellisuutta korostavat hokemat ovat älyllistä laiskuutta. Tällainen älyllinen laiskuus on totuuden jälkeiseksi ajaksi kutsutun ilmiön tärkeimpiä syitä. Maailma ei ole mielipiteidemme mukainen.

Tietomme ja ymmärryksemme on kuitenkin rajallista. Siksi ihanteet ovat tärkeitä. Ihanteet ja niiden mukaiset tavat korjaavat sitä puutetta, minkä epätäydellinen tieto jättää osaksemme.

Sivistyksen haaste

Eurooppalaisen ihmisen vuosisataisia arvoja on ollut sivistys. Jo jonkun vuosisadan on haluttu katsoa, että sivistys kuuluu kaikille. Saavutukset eivät aina ole olleet erityisen ansiokkaita, mutta tällainen lähtökohtakin on maailman imperiumien ja kulttuurien joukossa harvinainen. Sivistys tarkoittaa monia asioita.

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että ihmisen on oltava kohtaloaan suurempi. Ei ole sopivaa antaa periksi turhamaisille tai jopa alhaisille motiiveilleen, jotta voisi perustella huonon käytöksensä ja väärät ratkaisunsa.

Niinpä myös käytöstavat, toisen kunnioittaminen, heikomman puolustaminen ja ylipäänsä ihmisyyden kunnioittaminen ovat tärkeimpiä arvoja. ”Idea on mittaamaton, toteutus rajallinen.” (Lainauksen esitetään olevan vuonna 1886 kuolleelta saksalaiselta historioitsijalta L. von Rankelta.) Se tarkoittaa, että ihanteilla on merkitystä silloinkin, kun toteutus on rajallinen.

Myös ikivanhoista magian opeista, uskonnoista ja eurooppalaisen valistusajan ihanteista voi edelleen ottaa oppia. Noituuden pelko vaati, että alhaisimmallekin oli annettava arvonsa, koska muutoin hän saattaisi kostaa noituudella. Niin ikään uskonnot ovat opettaneet – tosin esimerkissään melko lailla epäonnistuneina – että lähimmäistä, joihin ihmisyydessään kaikki kuuluvat, on autettava.

Nykyään tällaiset kannustimet puuttuvat. Rikoslakia lukuun ottamatta ei ole mekanismeja eikä pidäkkeitä, joilla hillitä itsekkyyttä ja ahneutta. Ahneudesta ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisen hätää kohtaan voidaan tehdä jopa palkittava hyve ja ansio.

Mistä tulisi se henkisen kasvun polttoaine, joka vahvistaa inhimillisyyttä, henkisyyden kasvua ja sivistynyttä kanssakäymisestä? Kas, siinä kysymys. Huomautan, että käytän sanaa henkisyys, koska ”hengellisyys” on yleiskielessä merkinnyt etupäässä kristillistä uskonnollisuutta.

Huutavan ääni korvessa

Maailma on täynnä hienoja asioita. Maailmasta löytyy ystävyyttä, tieteitä, taiteita, työtä ja elinkeinoja, harrastuksia ja kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä. Maailmalta löytyy myös kaunista hiljaisuutta ja levollisuutta.

Olen paatunut idealisti. Elämästä on opittava nauttimaan, vaikka maailma ei ole täydellinen. Elämä on taitolaji. Yhtä lailla elämästä on kannettava vastuunsa. Myös itsestään huolehtiminen on vastuun kantoa, sillä muutoin ei voi auttaa niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat.

Olen seurannut maailmaa melko hiljaa ja sivusta. Teen tässä nyt käänteen. Ehkä se ei pelasta ketään eikä mitään, ja ehkä monet tärkeimmät ajatukseni on jo mainittu kotisivuillani.

Kuitenkin siltä varalta, että saatan jotakuta innostaa asioiden tutkimisessa ja myös siksi, että tällaisella opettajan mielellä sellainen innostuksen luominen tuntuu tärkeältäkin, tulen vastaisuudessa ottamaan enemmän kantaa erilaisiin asioihin. Niihin kuuluvat monet hyvin ristiriitaiset ja kiistanalaiset asiat.

Se, riittääkö ymmärrykseni ja tietoni sellaiseen, on tietysti aina lukijan punninnassa. Tuskin kirjoitan useinkaan. Kirjoittamiseen menee aikaa. Niinpä kirjoitan harvakseltaan mutta säännöllisesti. Katson tarpeettomaksikin ottaa kantaa joka asiaan. Silti siirryn puolustamaan hiljaisuutta, hitautta ja levollisuutta korottamalla ääntäni.

Kuinka paradoksaalista se onkaan!

10/11/2024

New Title

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

Tue, 07 Feb 2023 09:50:00 GMT

1800-luvun alussa venäläisillä oli siirtokuntansa tunnin ajomatkan päässä nykyisen USA:n San Franciscosta. Venäjästä tuli pohjoisen Tyynen valtameren suurvalta, kun se 1500- ja 1600-luvulla valloitti ensin Uralin alueet ja sitten Siperian. 1700-luvulla Venäjä perusti siirtokuntia meren taakse Pohjois-Amerikkaan ja hallitsi hetken myös Havaijia.

Loistokas epäonnistuminen

Venäjä möi Pohjois-Amerikan alueensa Yhdysvalloille vuonna 1867. Se oli kuitenkin vain sattuman käännös tapahtumasarjassa, jonka tuloksena suuri osa Pohjois-Amerikkaa voisi kuulua Venäjälle tänäkin päivänä.

Onnistuminen oli lähellä, selviää Owen Matthewsin kirjasta “Glorious Misadventures. Nikolai Rezanov and the Dream of Russian America.” (2013). Kirjan nimen voisi kääntää ”Loistokas epäonnistuminen”, mutta kirjaa ei ole suomeksi.

Ongelmat, jotka raunioittivat Venäjän Amerikan valloituksen, ovat hämmentävästi samankaltaiset kuin ne, joita pidetään Venäjän kehityksen esteenä nykyaikana.

Suurin takaisku tuli, kun siirtokuntia hallinnut Venäjän Amerikan kauppakomppania joutui tsaari Nikolai I:n epäsuosioon. Kauppakomppaniassa oli monia liberaaleja ja kapinallisia nuoria aatelismiehiä, jotka halusivat uudistaa Venäjän. Tsaari piti heitä syyllisinä häntä vastaan suunnattuun kapinaan vuonna 1825.

Matthews kertoo maailmanvalloittajan ja visionäärin, venäläisen aatelismiehen Nikolai Petrovitš Rezanovin traagisen tarinan. Rezanov, juuriltaan tataareja, oli kolmen tsaarin luottomies. Tiedetään, että myös suomalaisia oli mukana kauppakomppaniassa ja Alaskassa.

Siperian ja pohjoisen Tyynen valtameren valloitus perustui maailmanlaajuisen turkiskaupan houkutuksille. Kiinan Kantonissa arvokkaimmista turkisnahoista maksettiin enemmän kuin merimiehen vuosipalkka. Hyvä kilohinta saatiin myös joidenkin eläinten peniksistä. Niitä käytettiin seksuaalisen voiman ihmelääkkeenä.

Valtio organisoi kauppaa huonosti tai suorastaan vahingollisesti. Aatelismiehiltä kauppa oli kielletty. Uralin, Siperian ja Alaskan valloittajat olivat omaa onneaan rakentaneita seikkailijoita. He olivat aikansa oligarkkeja, joiden joukossa oli suuri määrä roistoja ja rikollisia. Laki ei suojellut paikallista väestöä.

Siperian kuningas

Mahtavin mies idän suunnalla oli “Siperian kuningas” Grigori Ivanovitš Šelihov. Hän loi Venäjän Amerikan kauppakomppanialle perustan. Hänen puolisonsa ja sittemmin Natalia oli yhtä tarmokas ja johti monia asioita omin päin.

Nikolai Petrovitš ryhtyi Šelihovin kumppaniksi. Myöhemmin hän avioitui Šelihovin tyttären kanssa. Rezanov oli se, joka suhteillaan järjesti tarvittavat avut tsaarin hovista Pietarista.

Vaikka venäläiset olivat muiden lailla hyödyntämässä Pohjois-Amerikan ja Aasian kaukokauppaa, he epäonnistuivat. Venäjältä puuttui finanssijärjestelmä, joka olisi tukenut suurimittaista, pitkän tähtäimen työtä. Kauppiaat eivät voineet koota riittävän suuria laivastoja eivätkä pystyneet vuosikausien mittaviin operaatioihin.

Edes huoltokuljetuksia ei kyetty järjestämään. Rezanov voihki, että siirtokunnat olivat vieraiden valtojen toimitusten varassa. Omia laivoja oli vähän, ne olivat huonoja ja perin usein juopon miehistön hallussa.

Kolmas ongelma oli poliittinen mielivalta. Toisin kuin Britanniassa, Venäjällä suurrikkaat ja aateliset olivat riippuvaisia vallanpitäjän suosiosta. Vallanpitäjän vaihtuessa suosio ja etuoikeudet oli ostettava uudelleen. Kenelläkään ei ollut lain tuomaa pysyvää suojaa asemalleen eikä omaisuudelleen.

Hopealautasilta ja kultaisista kannuista

Venäjän Amerikan taru päättyi nolosti. Kun Venäjän lippua laskettiin juhlallisin seremonioin Uudessa Arkangelissa eli nykyisen Alaskan Sitkassa, lippu takertui tankoon eikä sitä saatu alas. Vasta kolmas tankoon kiivennyt mies sai kiskottua lipun alas, kertoi seremoniaa seurannut suomalainen seppä Toomas Ahllund.

Tämä yksityiskohta saa oman symbolisen merkityksensä Venäjän historiassa. Muita lipunlaskuja ei tultane näkemään. Riita Kuriilien saarista Japanin kanssa jatkuu yhä. Kiista Sahalininkin saaresta alkoi kauppakomppanian aikana. Rezanov kävi seudulla omaa sotaansa.

Owen Matthews on kirjoittanut upean tarinan miehen elämää suuremmista unelmista. Nikolai Rezanov eli Pietarin hovin loistossa, Siperian villissä maailmassa ja maailman merillä. Hän söi hopealautasilta ja kultaisista kannuista, ja hän näki nälkää ja paleli. Kaikki hänen unelmansa romahtivat.

Venäjällä yksilön suuruus näkyy kohtalon – tai järjestelmän – kanssa käydyssä painissa. Erikoista on, että jo Neuvostoliiton aikana tästä tsaarin kamariherrasta tehtiin rock-ooppera. Tekstin loi runoilija Andrei Voznesenski, Boris Pasternakin oppilas. Sävellys on Aleksei Rybnikovin. Esityksen tuotti ja ohjasi Mark Zaharov. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Pisimpään maailmassa esitetty musikaali?

Rock-ooppera “Junona ja Avos” (Юнона и Авось) on yksi osoitus Venäjän kulttuurin ja politiikan ristiriitaisuuksista – hyvässä ja pahassa. Ooppera syntyi vuonna 1981 eli ennen Mihail Gorbatšovin vapaamielistä politiikkaa, perestroikkaa ja glasnostia.

Oopperaa esitetään yhä täysille katsomoille Moskovassa. Se näytettiin televisiossa vuonna 1983, ja on kiertänyt monissa maissa. Se esitettiin myös riisuttuna versiona Helsingissä huhtikuussa 2014. (Kyllä, olin sielläkin, vaikka olin nähnyt esityksen jo jonkun kerran Moskovassa kahdessa paikassa, Lenkomissa ja Teatteri Estradissa.)

Ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta rock-oopperasta tuli maan uudistuspolitiikan kulttuurinen symboli. Se on varmasti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä tai musikaali, mutta se voi jo olla kaikkein kauemmin yhtäjaksoisesti ohjelmassa ollut esitys teatterissa.

Kenties suurin rakkaustarina

“Junona ja Avos” sopi aikaan, jolloin kylmä sota hellitti ja ydinsodan uhka väheni. Silloin saattoi kertoa venäläisen aatelismiehen ja tsaarien suosikin, Nikolai Petrovitš Rezanovin, rakkaudesta San Franciscon espanjalaislinnoituksen päällikön tyttäreen, Conchita Arguelloon. Rezanov tapasi Conchitan hoitaessaan Venäjän asioita Venäjän alueella lähellä nykyistä San Franciscoa. Myös espanjalaiset olivat yltäneet samoille seuduille. Nikolai Petrovitšin ja Conchitan rakkaus ylitti kansallisuudet, uskonnot ja politiikan. Rezanov ei ollut lähelläkään sosialistisen työn sankarimallia. Koska Espanja oli katolinen, Rezanovin piti lähteä maailman toiselle puolelle hakemaan tsaarilta lupaa avioitua vääräuskoisen kanssa.

Ennen Rezanovin lähtöä rakastavaiset tapasivat toisensa kahden kesken kaiketi vain kerran – ja mitä luultavammin vain kovin ujosti ja häveliäästi. Rakkaus ja kaipuu jäivät molempien loppuelämäksi.

Ooperan juoni on pääpiirteissään tosi. Nimensä ooppera sai kahdesta laivasta. Sanaa ”авось” käytetään myös viittaamaan toiveiden ja kohtalon leikkiin. Siinä leikissä elämän arpa ei suosinut Nikolai Petrovitšia eikä Conchitaa.

Miksi sensuuri hyväksyi?

Jostakin syystä sensuuri salli tällaisen esityksen. Sitä tekijätkin ihmettelivät, sillä säveltäjä Aleksei Rybnikovin yksitoista muuta rock-oopperaa oli kielletty alkuunsa.

Yksi Venäjän rikkaus on tyylien mielikuvituksellinen yhdisteleminen. Niin tässäkin. Tsaarien ajan symbolit ja rock-oopperan keinot sekoittuvat uskonnollisiin ja poliittisiin mielikuviin sekä tietenkin rakkauden veisuuseen.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, missä ovat vakavan ja parodisen esityksen rajat. Ultramoderni kulkee limittäin muhkean paatoksen ja pilan päiten leikittelyn kanssa. Symboliikka on venäläisen sielun ja kulttuurin pitkän juuren mukaista. Oopperassa lauletaan hallelujaa myös rakkaudelle.

Rezanovin otteesta rakkauskin lipesi. Hänen kovasti rakastamansa puoliso Anna Grigorijevna oli kuollut seitsemän vuoden avioliiton jälkeen lapsivuoteeseen. Toinen rakkaus jäi maapallon toiselle puolen. Rezanov kuoli väsyneenä ja onnettomana paluumatkallaan San Franciscosta Pietariin vuonna 1807 Krasnojarskissa Siperiassa.

Hänen ei tarvinnut nähdä elämäntyönsä ja kunniansa tuhoutumista, vaikka hän jo kulki tuhonsa tietä.

Krasnojarskissa on Rezanovin patsas. Olen käynyt sitä katsomassa. Mies ei ole esikuvani. Hän oli väärällä tavalla turhamainenkin. Mutta kunnioitan sitä politiikan, sielun ja rakkauden leikkiä, mitä kohtalo hänen elämällään pelasi. Tässä en voi kertoa siitä tarkemmin; se on kerrottu Owen Matthewsin hienossa teoksessa.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan

Conchita sai tiedon sulhasensa kuolemasta seuraavana vuonna, kun erään laivan mukana tullut kulkija kertoi asiasta. Ajatella – silloinkin tieto toisesta kulki maapallon toiselle puolelle! Conchita ei koskaan avioitunut vaan halusi pysyä uskollisena Nikolai Petrovitšin muistolle. Myöhemmällä iällään Conchita sulkeutui luostariin ja kertoi tarinansa uskonsiskolleen.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan, lauletaan oopperan herkässä iskelmässä. Я тебя никогда не забуду / Я тебя никогда не увижу. Se on ollut suosittu Venäjällä, kuten se oli Neuvostoliitossakin.

Tämä ooppera ei kuitenkaan ole neuvostoliittonostalgiaa. Esitys on aidosti Venäjän nostalgiaa. Sellaisena se Neuvostoliitossakin jo aikanaan ymmärrettiin.

10/11/2024

New Title

Kun tähtitaivas katoaa

Tue, 07 Feb 2023 09:49:00 GMT

Ihminen muuttaa ympäristöään, mutta kenties näyttävin muutos uhkaa syntyä taivaalla kiertävien satelliittien valosta. Valo tulee tietenkin siitä, että auringon valo heijastuu satelliittien kirkkaisiin osiin ja ne näkyvät maahan.

Taivaalla kiertää tällä hetkellä yli 2 200 toimivaa satelliittia. Lisäksi maata kiertää toinen mokoma romuksi muuttuneita satelliitteja. Määrä on kasvamassa kymmenillä tuhansilla, sillä esimerkiksi SpaceX suunnittelee ennen pitkää lähettävänsä 42 000 satelliittia.

Aikaisemmin satelliitit kuuluivat hallituksille, avaruusjärjestöille ja sotavoimille. Nyt mukaan ovat tulleet kymmenet yksityiset avaruusyhtiöt, tunnetuimpana siis SpaceX.

Oli aivan eri asia seurata lokakuun 4. päivänä vuonna 1957 taivaalle lähtenyttä ensimmäistä Sputnik-satelliittia, eivätkä nykyisin helposti yötaivalla näkyvät noin satakaan satelliittia vielä tunnu häiritsevän. Syynä on tietysti sekin, että useimmat meistä nukkuvat noihin aikoihin ja useimmat meistä asuvat valoisissa taajamissa, missä tähtitaivaasta näkyvät kuu, aivan kirkkaimmat tähdet ja silloin tällöin jotkut kiertotähdet eli planeetat.

Mutta tilanne muuttuu. Uusimmat satelliitit näkyvät kirkkaammin, kiertävät perin matalallakin ja, todellakin, niitä on tulossa kymmeniä tuhansia. Yötaivaamme tulee olemaan kuin lentokoneesta katsottu vilkas kaupunki-ilta.

Tähtitieteilijä Ronald Drimmel kirjoitti tästä asiasta Scientific American -lehteen (May 2020). Hän kertoo yli 1 800 tähtitieteilijän adressista, jossa vedotaan hallituksiin ikiaikaisen näkymän suojelemiseksi. Tähtitaivas on yhdistänyt ihmiskunnan kulttuureja lähtemättömällä tavalla. Tähtitaivas on yhteinen, ja se on ilman kansallisia, poliittisia, uskonnollisia tai etnisiä rajoja. Se on tavaton tieteen, taiteen ja henkisen kehityksen lähde kulttuurien historiassa.

Tähtitaivaan kuvaamaton kauneus muistuttaa meitä siitä, että maailmamme ja ongelmamme ovat pieniä ja että kyky kokea maailmankaikkeuden ihme ja kauneus voi olla yksi niistä piirteistä, jotka tekivät meistä ihmisiä. Näin kirjoittaa Ronald Drimmel. Tämän artikkelin ajatuksesta ja tiedoista satelliittien määrästä olen velkaa Ronald Drimmelille ja Scientific American -lehdelle.

Koskaan aikaisemmin tähtitaivasta ei tarvinnut suojella. Nyt tarvitaan maailmanlaajuisia – tai kenties jopa galaksimme eli linnunratamme laajuisia – pelisääntöjä siitä, miten kohtelemme ei vain oman maailmamme perintöä vaan maailmankaikkeuden ihmeellistä perintöä. SpaceX, kuten muutkin, on toki luvannut puuttua heijastuksen ongelmiin, mutta miten se tehdään, on toistaiseksi tietämätöntä. Voi vaatia pientä kekseliäisyyttä tehdä aurinkopaneeleista heijastamattomia…

Muistettakoon sekin, että osa siitä valosta, mikä taivaalla on, on peräisin meidän universiumimme alkuajoista saakka. Näemme kirjaimellisesti taaksepäin, kun näemme taivaan valoa. Miten yksinkertaista historian näkeminen on, jos vain ymmärrämme, mistä on kysymys!

10/11/2024

New Title

Kansankodin leskeneläke rakastajattarelle

Tue, 07 Feb 2023 09:48:00 GMT

Maailma on ihmeellinen ja aikalailla toinen kuin miltä se näyttää. Tämän tarinan löysin Niklas Ekdalin osuudesta kuivakkaalta tuntuvaan teokseen Ruotsin pääministereistä, ”Sveriges statsministrar under 100 år” (2010). Hiukan jouduin yhdistelemään lankoja toisaaltakin, jotta tarinan loppu aukeaisi.

Per Albin Hansson, kuuluisa ja kenties suosituin ja menestynein Ruotsin sosialidemokraattinen pääministeri, jota pidetään kansankodin luojana ja joka johti hallitusta kolmen kuukauden katkosta lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti 1932–1946, elikin hiukan toisin kuin esikuvalliselta poliitikolta ja maan isältä, landsfaderilta, voisi odottaa.

Per Albin eli ensimmäisen puolisonsa Sigrid Vestdahlin kanssa avoliitossa (1906–1918). Tuona aikana avoliitto oli aivan sopimaton, mutta nuorena radikaalina Per Albin halusi hylätä viralliset ja kaiketi eritoten kirkolliset muodot. “Meidän pitää uhmata maailman ennakkoluuloja”, hän kirjoitti Sigridille heidän suhteensa alkuaikoina ja jatkoi: ”Tiedän, että tulet taistelemaan kanssani oikeudestamme rakastaa puhtaasti ja aidosti. Meidän pyhättöämme kukaan musta papinsaatana ei käy häpäisemään.”

Sittemmin avioliitto ei tuntunut niin vastustettavalta, ja Per Albin avioitui toisen naisen, Elisabeth Fryckbergin (Norlén), kanssa (1918). Tarina alkaa syntyä siitä, että suhde Sigridiin jatkui edelleen. Molempien kanssa Per Albinilla oli kaksi lasta. Lisan kanssa hän asui Tukholmassa mutta piti tiiviisti yhteyttä Sigridiin ja toiseen perheeseensä Skånessa. Monissa virallisissa yhteyksissä kerrotaan vain, että ensin Per Albinilla oli suhde Sigridin kanssa, sitten hän avioitui Lisan kanssa ja lopulta meni uudelleen yhteen Sigridin kanssa.

Asia ei siis mennyt aivan näin, eivätkä tuona aikana tiedotusvälineetkään mässäilleet seksillä tai salaisilla suhteilla. Jopa pääministeri sai elää elämäänsä. Joku vierestä seurannut syytti kuitenkin mormoniksi, jopa kaksinnaijaksi, ja toki muitakin paheksujia oli niiden joukossa, jotka asiasta tiesivät.

Avioliitto Lisan kanssa päättyi (1926). Sigrid säilyi rakastajattarena ja uskottuna, ja oikeastaan hän oli sitä koko Per Albinin aikuiselämän.

Kun pääministeri kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen (6.10.1946), Ruotsin hallitus joutui sen seikan eteen, että Sigrid ja Per Albin eivät olleet edelleenkään naimisissa. Se oli muodollinen este leskeneläkkeelle. Mutta tarina ei olisikaan ruotsalaisesta kansankodista ilman oikeaa loppua: hallitus myönsi Sigridille leskeneläkkeen mukaisen korvauksen muodollisen aviositeen puuttumisesta huolimatta – niin kuin aivan oikein oli.

New Title

10/11/2024

Kaksi teosta: kirja katastrofeista ja kirja liikenteen muutoksesta

Tue, 07 Feb 2023 09:47:00 GMT

Muistan todenneeni lähipiirilleni aikaisemminkin, että en ”enää koskaan” kirjoita kahta teosta yhtä aikaa. Opetustyö vie kuitenkin hyvin suuren osan ajasta, ja vaikka kirjoittaminen etenee sujuvasti sen jälkeen, kun asian on selvittänyt, ei se koskaan käy itsestään – eikä varsinkaan, jos työpöydällä on kaksi teosta kesken.

Vuoden 2020 lopulla ilmestyi yhdessä Henri Wikin kanssa toimittamani teos "Liikenne – talous – ihminen. Liikenne luovan talouden Suomessa 1945-2030" . Teos, joka on myös vapaasti saatavissa tästä , ottaa rajusti mutta asiallisesti kantaa liikenteen muutokseen ja sen syihin. Ilmastonmuutos on vain yksi tekijä; pelkästään sähköautoilla ei ilmastonmuutosta torjuta. Teoksessa luodaan katsaus myös tulevaisuuden liikenteeseen. Teoksen voi tilata myös painettua kirjakaupoista tai Nevelyn Media Oy:n nettikirjakaupasta . (Teos on painavahko postitettavaksi, ja hintaa säätelee myös Väyläviraston kanssa tehty myyntisopimus, joten aivan edullinen se ei ole. Ilman toimituskuluja Nevelyn Media voi luvata sen kolmella kympillä.)

Tammikuussa 2021 Atena julkaisi teoksen "K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta" . Sillä on soiva kotisivu. Kirjoitin teoksen yhdessä Rami Kankaan ja Mari Välimäen kanssa. Teos on kirjakaupoissa. Koronakriisin innoittamina katsomme, mitä kriisit paljastavat länsimaiden tulevaisuudesta. Meillä on seitsemän vahvaa, perusteltua ja lukuisten tutkimusten tukemaa ennustusta, joista kaiketi yhtäkään ei juuri käsitellä julkisuudessa.

Nyt minulla on tekeillä vain yksi kirja, eikä silläkään ole vielä deadlinea. Tuntuu ihmeelliseltä! Tässä vietän nyt sitten melko rauhallisen tuntuisia mukavia luovia hetkiä – tietenkin vain siihen saakka, kunnes deadline alkaa häämöttää joku päivä. Pidän oikein mukavan vapputauon, sitten vietän juhannusta (jota tosin aina vietän), sitten lomailen hieman enemmänkin ja keksin läheisteni kanssa kaikkea mielikuvituksellista viihdettä ihan vain huvikseni.

Seuraava kirja on 16. monografiani eli itsenäinen laaja tai laajahko teos. (Julkaisuluetteloni löytyy akateemiselta kotisivultani tai yllä olevista linkeistä.) En kuitenkaan enää kehtaa mainita tekeillä olevan teokseni aihetta ääneen. Jospa taaskin käy niin, että aloitan jonkun toisenkin teoksen kirjoittamisen ja jos se vaikkapa sitten ilmestyykin ensin. Sen, mikä nyt on kovin keskeneräisenä pöydälläni tai oikeammin jossakin bitteinä, piti kuitenkin jo ilmestyä ennen noita kahta!

En tokikaan ole hylännyt vanhojakaan aiheitani. Matkasta Etelä-Siperian shamaanien luo kirjoitin lyhyesti työssä auttaneen, matkaa järjestäneen ja myös shamaaneja tutkivan Daria Kuznetsovan kanssa yleistajuisen artikkelin Uushamanismi Venäjällä – uskontoa, magiaa vai kansallisuuspolitiikkaa. Se on Kirjallisuus- ja kulttuurilehdessä Särö (no. 38-39, 2019). Venäjän yleisvaltakunnalliset shamaanimessut pidettiin Angarskissa Etelä-Siperiassa kesäkuun lopulla 2019. Matkasin tuona kesänä kuukauden shamaaneja tutkimassa. Kirjoitimme myös Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin sodan puolesta rummuttavista shamaaneista Venäjällä (HS 23.10.2022) .

Ja noidistakin kirjoitin, olihan juuri pääsiäinen (2.4.2021). Näkökulma oli silti vähän erilainen, sillä kirjoitus koski salaliittoteorioiden ja noitavainojen yhteyksiä. Tämä kirjoitus on lyhyt kolumni Helsingin Sanomien Vieraskynässä 24.2021.

Noituuteen ja magiaan toki palaan muutoinkin. En silti jätä liikenteen tutkimusta enkä ns. Big History -teemaa tai tulevaisuuden tutkimuksen harrastustani, josta kaavailen kyllä myös tieteellistä artikkelia muuan kollegan kanssa. Koetan kuitenkin vaihteeksi tehdä kirjan kerrallaan.

New Title

10/11/2024

Tomaatteja Närpiöstä!

Tue, 07 Feb 2023 09:45:00 GMT

Tuntuu hullulta, että on maksanut suomalaisista tomaateista tarkoituksella enemmän kuin ulkomaalaisista – ja vain siksi, että on kuvitellut jotakin ylellisen idealistista suomalaisista työmarkkinoista.

Poliisi tutkii Närpiössä paljastunutta laajaa ulkomaalaisen työvoiman alistamista ja hyväksikäyttöä. Poliisin julkisuuteen antaman tiedon mukaan asianosaisia voi olla ”kolminumeroinen luku”.

Vietnaminkielisiä enemmän kuin suomenkielisiä

Närpiön 9 500 asukkaasta 15 % on ulkomaalaisia. Heistä eniten on vietnamilaisia siirtotyöläisiä. Määrä on lisääntynyt muutamassa vuodessa paljon. Kaksikolmasosaa asukkaista on ruotsinkielisiä. Vietnaminkielisiä on enemmän kuin suomenkielisiä.

”Tilanne on hälyttävä!” ”Hyvä, että kupla puhkeaa!” Tällaisia lausuntoja kuultiin asiasta, josta juuri kukaan ei tuntunut kuulleensa mitään. Monet sanoivat, että on vaikeata kuvitella tällaista tapahtuneen meillä Suomessa, etenkään Närpiössä.

Ensikommentit olivat päivitteleviä. Niissä todettiin ikään kuin itsestään selvyytenä, että suomalaisia yrittäjiä ei onneksi ole ollut asiassa mukana. Kyse on vain vietnamilaisten keskinäisistä järjestelyistä ja töihin pääsyn kynnysmaksuista ulkomaalaisille välittäjille. Närpiössä asuvaa vietnamilaista yrittäjäpariskuntaa on kuultu myös epäiltyinä.

Keskeinen seikka on ollut, että päästäkseen töihin Närpiöön vietnamilaisten on pitänyt maksaa välittäjilleen jopa 10 000–20 000 euroa. Kun he ovat saapuneet, he ovat joutuneet välittäjiensä armoille.

Ja tietenkin sitten ennen pitkää joku suomalainenkin joutui kuultavaksi mutta vain erinäisten laiminlyöntien vuoksi, ei kynnysmaksuista tai ihmiskaupasta.

Malmö, Tukholma ja – Närpiö?!

Kuinka uskottavaa on, että pienellä paikkakunnalla, jossa pääosa kasvihuoneviljelmien työntekijöistä on ulkomaalaisia, kukaan suomalaisista ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään? Laittomuudet, joita poliisi epäilee tapahtuneen, ovat alkaneet vuosia sitten.

Siirtotyöväki työskentelee kasvihuoneissa pitkiä päiviä. Kukaan ei tunnu tietävän, missä he asuvat ja missä ja minkälaisessa hoidossa heidän lapsensa ovat. Todellakin, osa on tullut lastensa kanssa aloittamaan uutta elämää.

Pieneen maalaiskaupunkiin on syntynyt täysin suljettu toinen yhteiskunta.

Se on pakko jo uskoa Ruotsin Malmösta tai Tukholmasta mutta että Närpiöstä…

Kyse ei ole paljon puhutusta monikulttuurisesta yhteiskunnasta vaan ikään kuin paralleeliyhteiskunnasta. Sellaisessa on suljettuja alueita, joissa erilaiset kulttuurit, arvot ja tavat eivät kohtaa, vaan elävät rinnakkain toisiltaan suljettuna. Paralleeliyhteiskunnassa vierauden kohtaaminen johtaa aina ongelmiin.

Sopeuttajat hävisivät pelin

Kaupungin edustajien mukaan kaupunki on toiminut pitkään edistääkseen ja tukeakseen siirtotyöläisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Vietnamilaisia on jopa palkattu mukaan tähän toimintaan.

Joskus Närpiötä onkin esitelty mallikkaana paikkana, jossa toimitaan oikein ja jossa on hyvä olla.

Ensimmäiset kiintiöpakolaiset Närpiö otti vastaan lehtitietojen mukaan vuonna 1988. Sopeuttamista on siis tehty yli 30 vuotta, mutta sopeuttajat hävisivät pelin. Kuinka paljon siihen vaikutti täydellinen sinisilmäisyys tai myös oma etu, on avoin kysymys.

Jotakin asiasta on kuitenkin ollut aikaisemminkin esillä. Vuosikymmen sitten yksi ihmiskauppaa koskeva rikosjuttu meni hovioikeuteen saakka, mutta langettava tuomio tuli muista rikoksista. Ihmiskauppaa ei voitu näyttää toteen.

Niin ikään hovioikeudessa on keskeneräisenä toinenkin vastaavan kaltainen asia. Sen päätöstä ei tietojeni mukaan ole tullut.

Se lintukoto…

Närpiön piti olla suomenruotsalainen lintukoto, jossa ulkomaalaisen siirtotyöväen ongelmat osattiin ratkaista ja jonne yritteliäästi haettiin työvoimaa ulkomailta.

Kaupungin edustaja varoitti epäilyjen tuomasta mainehaitasta ja siitä, että populistiset suunnat voivat käyttää tällaisia asioita hyväkseen. Niin voivat, valitettavasti. Mutta demokratiaan kuuluu se, että kysellään, miten asioita on hoidettu. Sillä tavalla varjellaan oikeudenmukaisuutta.

Olisi tietysti parempi, jos kyselyjen peräämiseen ei tarvittaisi poliisia.

Nepalilaiset ravintolat, thaimaalaiset marjanpoimijat…

Ei tämä silti ole millään tavalla vain suomenruotsalaisten asia. Vuosikausia ennen kuin useimmat suomalaiset tiesivät mitään Ukrainasta, sieltä tuli joka vuosi tuhansia ihmisiä auttamaan maamme viljelijöitä. Heitä on tänäkin kesänä, joskaan nyt en tiedä, onko määrä yli 10 000, kuten useina vuosina aikaisemmin. Näilläkään siirtotyöläisillä ei kaikki aina ole ollut hyvin.

Ja kohut thaimaalaisten marjanpoimijoiden oloista olivat paljon esillä. Thaimaalaiset tulevat yhä töihin Suomeen, ja kaiketi ainakin paikoin jo parempiin olosuhteisiin. Työntekijöitään arvostaen jotkut yrittäjät ovat näyttävästi parantaneet heidän olojaan.

Ja uutiset Suomen kahvilalaisketjuista, joissa työolot ovat kuin alikehittyneiden maiden tehtaista, eivät ole olleet maireita. Ja kuinka niitä ketjuja suositaan monen pienen mutta työoloista ja sosiaalimaksuista huolehtivan kahvilayrittäjän kustannuksella!

Aikanaan haastattelin yhtä työtäni varten muuatta vasemmistoliiton edustajaa. Ehdotin tapaamista eräässä yrittäjäperheen omistamassa yksityisessä kahvilassa, mutta hän halusi mennä muodikkaaseen ketjukahvilaan. Satuin tietämään, että osa sen ketjukahvilan tuotteista tulee kuorma-autoyhdistelmillä Saksasta ja Alankomaista.

Pakkohan se oli kertoa, mutta se jäykistä keskusteluamme melko lailla.

Julkisuuteen tulivat myös joidenkin nepalilaisravintoloiden toimintaan liittyvät ihmiskauppaepäilyt. Helsingin Sanomat julkaisi asiasta Paavo Teittisen hienon, tutkivasta journalismista syntyneen artikkelin (mm. HS 8.3.2020).

Poliisi selvittää tätäkin asiaa, mutta asian uusista vaiheista en tiedä. Ihmiskaupan uhrit työskentelevätkin usein ravintola-alalla mutta paljon myös prostituutiossa.

Ostanko tomaatteja Närpiöstä!

Kun syömme tomaatteja, mansikoita ja metsämarjoja, ehkä useimmiten syömme siirtotyöväen työn tuloksia.

En näe siinä mitään vaaraa enkä ongelmaa, jos käytännöt ovat länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan ihanteiden mukaisia.

Tomaatit ovat tärkeitä Närpiölle ja muillekin Pohjanlahden rannikon viljelijöille. Muuan viljelijä, jota ei tietämäni mukaan ole yhdistetty näihin rikosepäilyihin, tuottaa joka viidennen Suomessa myydyn tomaatin.

2000-luvun alussa Suomessa oli melkein 3 000 kasvihuoneviljelijää. Nyt heitä on alle 1 000, eniten Pohjanmaalla. Pienet katoavat. Pohjanmaalla tuotetaan kaikista tomaateista ja kurkuista enemmän kuin neljä viidestä.

Taitaisi olla parempi olla ostamatta tomaatteja Närpiöstä tai muualtakaan Suomesta ennen kuin selviää, miten niitä tuotetaan ja missä oloissa kasvattajat elävät.

Ja käyn Suomessa vain yhdessä nepalilaisessa ravintolassa. Siihen on syynsä.

Suosi kotimaista

Ne, jotka puhuvat kotimaisen tuotannon suosimisesta, ovat kovan paikan edessä. Miten tuotetaan kotimaisia tomaatteja, mansikoita ja marjoja? Entä missä ravintoloissa käyt?

Onko niin, että haukumme suuria imperialisteja ja rosvoparoneja vain siksi, että itse olemme liian pieniä rosvoja?

10/11/2024

New Title

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Thu, 24 Feb 2022 09:51:00 GMT

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Kanavan numerossa 2 ja vuonna 2004 (!). Tuolloin aihe oli täysi tabu. Samasta asiasta kirjoitin myös Helsingin Sanomissa 28.11.2005 (Vieraskynä).

Saatteeksi

Tämä varmasti provokatorinen artikkelini julkaistiin ensimmäisen kerran Kanavassa no. 2/2004. Koko asia oli silloin jotakuinkin tabu. Lisäksi kirjoitin asiasta Helsingin Sanomissa 28.11.2005
(Vieraskynä). HS käsitteli tuolloin pääkirjoituksessaan Venäjän sisäistä tilannetta.

Katson nyt aiheelliseksi julkaista artikkelin tässä uudelleen. Se on varmasti outo kirjoitus pasifistilta, joka olen. Olen kuitenkin myös historioitsija, jolla on hiukan kyyninen geopoliittinen pinttymä. Tiedän kyllä, että akateemisen tutkimuksen muodeista geopolitiikka katosi identiteettipoliitikoiden ja muiden uusien korostusten tieltä.

En muuta kirjoituksesta mitään, vaan jätän sen sellaiseksi kuin se tuolloin ilmestyi Tarja Halosen ensimmäisellä presidenttikaudella. Kun kirjoitus ilmestyi, sain kohtuullisen määrän palautetta mutta liki pelkästään ilkeilyjä ja herjauksia. Jotkut ystäväni olivat hämmästyneitä ja pettyneitä. Pyydän silti huomaamaan, että yritän katsoa Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohtia aivan kiihkottomasti ja erityisesti ilman höyhensaarten utuja. En minäkään tästä pidä.

Toivon todella, että olen väärässä ja toivon myös, että voidaan löytää toimivia ja vahvoja mutta vähemmän karkeita turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Se, miksi siltä ei ole minusta näyttänyt, selviää tästä eli kirjoituksestani vuonna 2004 eli

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Suomen puolueettomuudella on lyhyt historia. Se on myös väärin ymmärretty historia. Ennen kuin puolueettomuudesta tuli myytinomainen kansallinen hyve, se oli reaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli turvata ne valinnat, joita oli tehty ennen kuin puolueettomuuspolitiikka oli tarpeen.

Suomen poliittisia ja taloudellisia suhteita länsimaihin on usein vähätelty, mutta enimmäkseen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen kulttuuri sai länsimaisen perustansa jo pronssiajalla eli viimeistään ajanlaskumme alun vaiheilla. Ulkomaankauppaa on enimmäkseen käyty etelään ja länteen iän kaiken.

Vain joinakin vuosikymmeninä 1800-luvun puolivälissä Venäjä kasvoi kaikkia muita kauppa-alueita suuremmaksi. Öljykriisin aikaan 1970-luvulla, kun öljyn hinta nousi viisinkertaiseksi, Neuvostoliiton osuus kaupasta oli enimmillään viidennes. Tärkeämpää on, että muiden maiden osuus oli neljä viidennestä.

Ennen pitkää toisen maailmansodan jälkeen Suomi liittyi tärkeimpiin länsieurooppalaisiin taloudellisiin yhteistyöjärjestöihin. Myös ulkomaankaupan vapauttaminen 1950-luvulta alkaen oli likimain samanaikainen prosessi monien länsimaiden kanssa.

Suomi ei ollut myöhässä yhdentymiskehityksestäkään. Vapaakauppasopimuksesta EEC:n eli Euroopan unionin edeltäjän kanssa neuvoteltiin samaan aikaan, kun Britannia, Tanska ja Irlanti neuvottelivat jäsenyydestään. Suomen sopimus tuli voimaan vuotta myö- hemmin, 1974.

Neuvostoliiton vaikutus ei estänyt markkinatalouden kehittämistä muiden länsimaiden lailla. Hävitty sota ja Neuvostoliiton mahdin kasvu johtivat kuitenkin kansalliseen itsetutkiskeluun, joka tuotti uudenlaisen kulttuurisen omankuvan. Sen aineksista varovainen poliittinen kielenkäyttö muovasi länsisuuntauksen ohjelman, jolla pyrittiin kehittämään suhteita länsimaiden kanssa Neuvostoliiton epäilyksiä herättämättä. Viitteet länsimielisyydestä hukutettiin Suomen ja Neuvostoliiton erityistä ystävyyttä ylistävän vakuutteluihin. Siten vaikka länsisuuntaus oli kaiketi useimmille vaikuttajille määrätietoinen lähtökohta, sen puolesta ei elämöity. Tämän vuoksi sitä on kutsuttu myös ”suomettumiseksi”.

”Suomettuminen” kuvaa kuitenkin huonosti sitä, että taloudessa länsisuuntaus oli johdonmukainen. Politiikassa suomettumisen ilmiöt saattoivat olla todellisempia. Tämä johtui osittain siitäkin, että monet pyrkivät antamaan Neuvostoliiton kanssa vaihdetuille julistuksille pakollisia muotoja todellisemman.

Tämä hämmensi länsimielisiä piirejä, mutta se ei ollut aina haitaksi ulkopolitiikalle. Se miellytti Neuvostoliiton johtoa ja, toisaalta, tällä tavalla myös sisäpolitiikassa ostettiin tukea epäilevien joukosta kauppapolitiikan länsiyhteyksille.

Avoimesti Neuvostoliittoa arvosteleva länsisuuntaus leimattiin Neuvostoliiton taholta antikommunismiksi. Neuvostoliitossa sillä tarkoitettiin Suomen virallisen ulkopolitiikan vastaisuutta ja vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen johtavien poliitikkojen joukossa avoimen länsisuuntauksen kannattajia oli vähän.

Venäjä

Vaikka Suomi oli ennen pitkää sodan jälkeen mukana Länsi-Euroopan taloudellisessa yhteistyössä, länsimaissa Suomi-kuvaa hämmensivät monet seikat. Neuvostoliitto hallitsi liittoutuneiden valvontakomissiota Suomessa, ja valvontakomission pelättiin ohjaavan poliittista kehitystä. Ei se tietenkään aivan väärä pelko ollut. Valvontakomissio poistui, kun rauhansopimus valmistui 1947.

Seuraavana vuonna solmittiin kuitenkin Neuvostoliiton kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (yya), jota suomalaiset joutuivat selittelemään parhain päin kieli keskellä suuta. Kaiken lisäksi tiedotusvälineet länsimaissa levittivät kauhukuvia pienten maiden kohtalosta Neuvostoliiton puristuksessa. Sellainen ei antanut aina sijaa asialliselle kuvaukselle Suomen politiikasta.

Presidentti J. K. Paasikivelle omanlainen puolueettomuus oli jo irtiotto Neuvostoliitosta. Poliitikkojen korostuneet ystävyyssuhteet neuvostojohdon kanssa olivat Paasikivelle pakon sanelema vaihtoehto. Hän valitteli sitä, että itänaapurin todellisesta luonteesta ja uhkakuvista ei voinut kertoa avoimesti. Sittemmin monet niistäkin, jotka alkujaan pitävät Suomen ulkopolitiikan suuntausta Paasikiven lailla vain pakon sanelemana luovimisena, katsoivat puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden hyveeksi, joka muista seikoista riippumatta oli parempi vaihtoehto kuin liittoutumien rakentaminen.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoittaa muistelmissaan (1995), että Suomi liittyi EU:iin enemmän turvallisuuspoliittisista kuin taloudellisista syistä. Mutta hänkin totesi, että sellaista ei pitänyt mennä ääneen sanomaan. Poliitikkojen vaitiolo saattoi osaltaan johtaa siihen, että idänpolitiikassa ystävyydenvakuuttelut tuntuivat monista todellisemmilta kuin suomalaiset päättäjät olivat tarkoittaneet. Sodanjälkeisille sukupolville Neuvostoliitto näyttäytyi myös rauhanliikkeen johtajana.

Yhdysvaltojen rooli demokratian etuvartiona ei ollut selvä. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen järjestämät sotilasvallankaappaukset eri maissa, eritoten Chilessä (1973), todistivat muusta. Poliittiset mielikuvat eivät ole kestohyödykkeitä, vaan jokainen sukupolvi on valloitettava uudelleen.

Presidentti

Neuvostoliiton-suhteissa Suomen presidentillä oli ainutlaatuinen asema. J. K. Paasikivi loi mallin presidentistä, joka omin yhteyksin ja henkilökohtaisin kyvyin pystyi hoitamaan vaikeat asiat Neuvostoliiton kanssa Suomen kannalta tyydyttävästi. Sittemmin Urho Kekkonen kehitti tämän lähtökohdan presidentilliseksi diplomatiaksi, joka ei aivan mahtunut parlamentaarisen demokratian muotoihin.

Mauno Koivisto oli kuitenkin viimeinen presidentti, joka saattoi uskoa omaavansa henkilökohtaiset yhteydet ja kyvyt, mukaan lukien kielitaidon, hoitaakseen Neuvostoliiton- ja Venäjän-suhteet Paasikiven ja Kekkosen lailla. Tässä suhteessa presidentti Martti Ahtisaari oli ensimmäinen sodanjälkeisen sukupolven presidentti. Myöskään tasavallan presidentti Tarja Halonen ei voi luottaa pelkästään henkilökohtaiseen vaikutusvaltaansa Venäjän asioissa. Jo tämän johdosta kansainvälinen yhteistyö Venäjän-politiikassa tulee Suomellekin tärkeäksi liittoutumista riippumatta.

Kun Neuvostoliitto alkoi hajota, Suomi oikoi Pariisin rauhansopimusta yksipuolisesti edukseen, jätti yya-sopimuksen sikseen, liittyi EU:iin ja hankkii hävittäjänsä Yhdysvalloista. Lisäksi Suomi liittyi Naton yhteistyöneuvostoon ja ryhtyi suunnittelemaan taisteluhelikoptereiden hankintaa. Mutta oireellisempaa on se, että yhteistyö Venäjän kanssa on ollut hankalaa. Neuvottelut ovat epäonnistuneet tämän tästä, koskipa asia maiden välistä kuorma-autoliikennettä, tullimuodollisuuksia, Itämeren suojelua tai muita asioita. Jälkikäteen Venäjällä on viitattu kintaalla niillekin tuloksille, joista suomalaiset uskoivat jo sopineensa.

Venäjän suhde Suomeen on muuttunut. Sosialismin aikana Suomi oli erityisen tarpeellinen Neuvostoliitolle, sillä Neuvostoliitto tarvitsi poliittisesti ystävällismielisen valtion rauhanomaisen rinnakkaiselon malliksi. Nykyisellä Venäjällä ei ole tällaisia tarpeita. Vieläpä on niin, että Venäjällä on useita liittolaisia valittavaksi. Länsimaat ovat katsoneet, että Venäjän epävarman kehityksen ja arvaamattomuuden uhkaa voidaan parhaiten hallita rakentamalla suhteita Moskovaan. Länsivallat kilpailevat Venäjän-suhteista.

Olisikohan nyt Suomen aika muistuttaa katteettoman myöntyväisyyspolitiikan harhoista?

Yhdysvallat

Toisen maailmansodan suurimpia voittajia olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Historiankirjoitus ja yhteiskuntatieteet seurasivat poliittisia muutoksia. Tässä suhteessa Suomi ei ollut erityinen poikkeus, vaan angloamerikkalaiset vaikutteet hallitsivat kaikkialla länsimaissa, ehkä Ranskaa lukuun ottamatta. Marxilaisten tieteensuuntien nousu 1960-luvulla ei ollut sekään vain Neuvostoliiton mahdin tulosta. Radikalisoitumiseen vaikuttivat ehkä jopa enemmän siirtomaiden itsenäisyysliikkeet ja niiden myötä kärjistynyt länsivaltojen arvostelu. Yhteiskuntatieteiden uudet lähtökohdat pukivat arvostelun radikaalin poliittisen ohjelman muotoon. Kehitysmaiden riisto sai saman syyn kuin työväen riisto kapitalismissa.

Suomessa tasapuoliselle historiankuvaukselle koitui haitaksi erityisesti se, että Länsi-Saksasta tuli Euroopan syntipukki. Saksan kielen taito kävi harvinaiseksi, ja kulttuurin tutkimuksesta tuli muodikkaasti angloamerikkalaisten virtausten seuraamista. Kuitenkin keskiajalta lähtien suomalaisten Eurooppa on ollut paljolti saksankielinen Eurooppa.

Mielenkiintoista on, että anglo-amerikkalaisen vaikutuksen ylivoima yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä ei ole hillinnyt amerikkalaisvastaisuutta. Syynä lienee osittain se, että Yhdysvalloissa monet sivistyneistön edustajat ovat olleet maansa politiikkaa vastaan. Suomalaisten amerikkalaisvastaisuus ehkä osaltaan selittää suomalaisten Nato-vastaisuutta.

Euroopan unioni

Kansalaiskeskustelussa rauhaan ja ystävyyteen liitetään vain puolueettomuus. Sen pohdinta, ovatko ihanteet ja kansakuntien edut todella kaikille yhteisiä ja yhteisesti puolustettavissa, tuntuu monista jo melkein kuin sodan lietsonnalta. Suomessa on ollut tapana korostaa eri valtioita yhdistäviä ja yhteisiä lähtökohtia, esimerkiksi YK:ta. YK on puolustanut hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota vain kahdesti: Etelä-Koreaa 1950-luvun alussa ja Kuwaitia 1990—91. Etelä-Korean puolustamisesta saatiin aikaan päätös, koska Neuvostoliitto oli äkeissään jättäytynyt turvallisuusneuvoston työstä eikä sen vuoksi voinut käyttää veto-oikeuttaan.

Kuinka realistista on olettaa, että YK puolustaa seuraavan kerran hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa maata?

Vielä hatarammassa on EU:n yhteinen puolustus. Jäsenvaltioilla ei ole minkäänlaista koetultua ja kyvykästä sotilasyhteistyötä. Niiden armeijat eivät ole yhteensopivia, ja vielä vähemmän ne ovat valmiit toimimaan tehokkaasti yhdessä.

Kaiken lisäksi EU:n poliittinen kyky näissä asioissa on osoittautunut kerrassaan heikoksi. Asiaa mutkistaa se, että eritoten Ranska on ollut omapäinen sopimus-kumppani niin Natossa kuin EU:ssakin. Luultavasti EU:n suuret maat noudattaisivat uusia puolustussopimuksia yhtä valikoivasti kuin muitakin tähänastisia sopimuksia. Ehkä olisi parasta, jos Nato olisi Pohjois-Amerikan ja EU-maiden yhteinen puolustusliitto. Tällainen ”yhdistyneiden länsimaiden” puolustusliitto on vielä haaveilua. Kuitenkin jo nyt Nato-maiden joukot muodostavat parhaan osan EU-maiden armeijoista.

Nato

Poliittista painotusta ei ole ainoastaan sotilaallinen uhka. Painostuksena toimivat myös muut uhkakuvat ja epävarmuus. Suurvallat voivat käyttää luomaansa pelkoa hyväkseen silloinkin, kun ystävyyttä vakuutellaan. Nato jäsenyyden ensimmäinen kysymys ei ole se, onko jokin maa uhka Suomen turvallisuudelle. Ensimmäinen kysymys on se, voidaanko epävarmuudella ja arvaamattomuudella vaikuttaa vähemmän sellaisen maan politiikkaan, joka on Naton jäsen kuin sellaisen maan politiikkaan, joka ei ole Naton jäsen.

Nato jäsenyydellä on kaksi etua: Hyökkäys Nato-maan kimppuun on epätodennäköisempää kuin hyökkäys jonkun muun maan kimppuun. Toiseksi, Natomaat tuskin käyvät poliittista lehmänkauppaa jäsenmaillaan. Juuri Suomessa pitäisi muistaa, että Baltian maiden itsenäisyydellä käytiin kauppaa jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen eikä vasta toisen maailmansodan alla. Ranska, Britannia tai Yhdysvallatkaan eivät tukeneet Baltian maiden itsenäisyyttä pitkään aikaan.

Toki jäsenyydellä voi olla myös haittansa. Jäsenyys voi viedä Suomen selkkauksiin, joista muutoin vältyttäisiin. Toisaalta, Yhdysvallat ei ole tarvinnut eikä tarvitse Natoa kaikissa selkkauksissaan. Nato-maat ovat osallistuneet yhteisiin toimiin perin valikoivasti. Jäsenmaiden keskinäisiin turvatakuihin on vedottu vain kerran, syyskuun 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen.

Vaarana on ehkä myös se, että Naton jäsenenä Suomi valikoituisi terroristien maalitauluksi. Tätä kysymystä tärkeämpi seikka on kuitenkin se, millaisia seuraavat suuret sodat voivat olla. Paljon puhutut ”täsmäaseet” ovat saaneet monet uskomaan, että tulevaisuuden sotia käytäisiin rajoitetummin ja herrasmiesmäisemmin kuin ennen. Se on suuri harha. Parhaita ”täsmäaseita” on vain muutamalla länsivallalla, jotka ovat toistaiseksi voineet käyttää niitä täydellisen ylivoiman oloissa. Muilla on ydinpommeja ja muita joukkotuhoaseita, joilla tuhotaan kaupunkeja ja tuhansittain ihmisiä.

Terrorismi, erotukseksi ”oikeasta” — tai jopa ”reilusta” sodankäynnistä – on yhdistetty pelkästään ääriryhmiin. Mutta tuskin on liian kyynistä ajatella, että missä tahansa suuressa sodassa osapuolet uhkaavat ajautua väistämättä keinoihin, joilla saadaan aikaan suurin pelko ja pahin tuho. Sotaan ovat aina kuuluneet myös terroristi-iskut rintamien takana. Kaiken lisäksi seuraavat suuret sodat voivat olla poliittis-uskonnollisten liittoutumien tai jopa maanosien välisiä. Toiveet yhteisistä pelisäännöistä ovat unennäköä.

Vakavat selkkaukset voivat uhata Suomen puolueettomuutta kaikissa tapauksissa. Liittoutumien rakentaminen sellaisessa tilanteessa voi olla myöhäistä, vaikka lopulta hädän hetkellä haluaisimmekin liittoutua niiden maiden kanssa, joiden arvot sittenkin ovat lähimpinä omiamme niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin.

Talvisodassa neuvoteltiin sotilaallisesta avusta länsivaltojen kanssa koko sodan ajan. Sota päättyi ennen neuvotteluja.

Toisenlainen Suomi

Suomen historiankuvaa hallitsee syrjäinen ja osaton Suomi. Tällainen kuva tukee varovaisuutta ja syrjästä seuraamista, ja mielikuvat onkin valjastettu ulkopolitiikkamme tueksi tämän tästä. Syrjäisyyttä ja vähäistä väestömäärää on surkuteltu suotta. Totta on, että tänne ei syntynyt suuria palatseja eikä maa ole täynnään keskiaikaisia linnojakaan. Väestöä oli liian vähän, jotta alustalaisten työstä olisi saatu revityksi riittävästi varoja yläluokan suurelliseen kulutukseen. Suomessa yläluokka on ollut pieni ja köyhä. Mutta tästä ei seuraa, että maassa olisi oltu kaikesta sivussa. Jo sata vuotta sitten puhelimia, polkupyöriä ja sähkölamppuja oli asukaslukuun nähden enemmän kuin useimmissa muissa maissa.

Keskiajalla Pohjoismaat perustivat Pohjoismaisen unionin, joka oli aikansa laajempia poliittisia liittoja. Unionin syntyyn johtaneet tapahtumat käynnistyivät Suomessa, kun Suomea hallinnut Turun linnanpäällikkö, suomalainen Jeppe Abrahaminpoika Djäkn, ryhtyi kasvattamaan valtaansa ja sai Ruotsin kuninkaan tuen. Ruotsin kuninkaana oli kuitenkin saksalainen Albrekt, jonka vaikutusvallan kasvua ruotsalainen ylimystö pelkäsi. Se kutsui avukseen Tanskan kuningattaren Margareetan. Margareeta sai Ruotsin kruunun ja loi Pohjoismaisen unionin (1397). Se kesti 124 vuotta.

Unionin aikana Suomen asema korostui. Maassa toimineet mahtimiehet osallistuivat aktiivisesti valtakuntansa – ja vähän muidenkin — asioihin. Yksi vaikuttajista, mahdollisesti suomalaissyntyinen Viipurin linnan haltija Kaarle Knuutinpoika Bonde, oli kolmesti Ruotsin kuningas. Ajoittain Suomi oli kokonaan riippumaton Ruotsista. Näin oli 1400-luvun alussa, kun Margareeta antoi Suomen hallittavaksi kasvattipojalleen ja tulevalle unionikuninkaalle Eerik Pommerilaiselle.

Myös Venäjän vallan aikana talouden ja politiikan omaleimaisuus säilyi. Kerrassaan erikoista on, että Suomella ei ollut vain omaa rahaa vaan Suomi — ainoana Pohjoismaana ja ilman Venäjää — liittyi Ranskan johtamaan latinalaiseen rahaliittoon 1878. Markka sidottiin kultakantaan Ranskan frangin kautta, kuten esimerkiksi Belgia, Sveitsi ja Italia tekivät. Ruotsi liittyi kultakantaan epäonnisen pohjoismaisen rahaliiton kautta.

Suomessa on etsitty liittolaisia aloitteellisesti toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Sen sijaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa hyväksyttiin pitkin hampain. Suomelle tuli tärkeäksi korostaa puolueettomuuttaan, sillä maan poliittinen johto ei halunnut Neuvostoliiton liittolaiseksi.

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

Huomautus : Tämä kirjoitus liittyy teemaltaan myös artikkeliini Aamulehdessä 30.6.2008 otsikolla ”Venäjä saa uuden etsikkoajan”. Artikkeli ilmestyy täällä pian englanninkielisenä ja julkaisen sen piakkoin myös venäjäksi (Blog in English above).

New Title

10/11/2024

Marko Nenonen

Tekoäly sai oman sosiaalisen mediansa

Tekoäly sai ikioman sosiaalisen mediansa

Kynttilänpäivä tekoälyohjelmien kanssa - ja mikä tulos!

Kynttilänpäivä tekoälyohjelmien kanssa - ja mikä tulos!

Joulupakina 2025

Joulupakina 2025

Kotiäideille palkkaa - Intiassa

Kotiäideille palkkaa - Intiassa ﻿

Nysse ja tosse eli kun mies palaa Tampereelle

Nysse ja tosse eli kun mies palaa Tampereelle

Jos ihminen ei voita tekoälyä, siitä voi syyttää itseään

New Title

Kaksi terävää kirjoitusta kulttuurin rahoituksesta

﻿ POST TITLE ﻿

Vahva ja karskea varpunen – Edith Piaf Tampereen teatterissa

New Title

Fine dining Lahdessa: Roux

New Title

Russia: how does a revolution begin?

New Title

Talouskurilla on lyhyt historia

New Title

Naiset valitsevat presidentin 2024

New Title

2024: kolme ennustusta (hyvästä tulevaisuudesta)

New Title

Hauskaa kesälukemista: kuinka johtamista ja hallintoa kehitetään

New Title

Miksi taloustieteilijät eivät ymmärrä bisnesstä?

New Title

Miten virpojista tuli pikkunoitia - eli hyvää pääsiäistä!

New Title

Россия на распутье - я тогда писал в 2008

New Title

When Russia gained a window of opportunity 2008 - Еще и на русском!

New Title

Venäjä saa uuden etsikkoajan - eli mitä sanottiin vuonna 2008

New Title

Musliminaisten vapautusliike – toisenlaista feminismiä?

New Title

Hidas elämä ja pitkä perspektiivi - tulevaisuuden kirjasto aukeaa vuonna 2114!

New Title

Kaikki on muuttumassa - kotisivuillanikin!

New Title

Uusasiallisuuden julistus eli huutavan ääni korvessa?

New Title

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

New Title

Kun tähtitaivas katoaa

New Title

Kansankodin leskeneläke rakastajattarelle

New Title

Kaksi teosta: kirja katastrofeista ja kirja liikenteen muutoksesta

New Title

Tomaatteja Närpiöstä!

New Title

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

New Title

Kotiäideille palkkaa - Intiassa

POST TITLE