Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Kanavan numerossa 2 ja vuonna 2004 (!). Tuolloin aihe oli täysi tabu. Samasta asiasta kirjoitin myös Helsingin Sanomissa 28.11.2005 (Vieraskynä).

Saatteeksi

Tämä varmasti provokatorinen artikkelini julkaistiin ensimmäisen kerran Kanavassa no. 2/2004. Koko asia oli silloin jotakuinkin tabu. Lisäksi kirjoitin asiasta Helsingin Sanomissa 28.11.2005
(Vieraskynä). HS käsitteli tuolloin pääkirjoituksessaan Venäjän sisäistä tilannetta.

Katson nyt aiheelliseksi julkaista artikkelin tässä uudelleen. Se on varmasti outo kirjoitus pasifistilta, joka olen. Olen kuitenkin myös historioitsija, jolla on hiukan kyyninen geopoliittinen pinttymä. Tiedän kyllä, että akateemisen tutkimuksen muodeista geopolitiikka katosi identiteettipoliitikoiden ja muiden uusien korostusten tieltä.

En muuta kirjoituksesta mitään, vaan jätän sen sellaiseksi kuin se tuolloin ilmestyi Tarja Halosen ensimmäisellä presidenttikaudella. Kun kirjoitus ilmestyi, sain kohtuullisen määrän palautetta mutta liki pelkästään ilkeilyjä ja herjauksia. Jotkut ystäväni olivat hämmästyneitä ja pettyneitä. Pyydän silti huomaamaan, että yritän katsoa Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohtia aivan kiihkottomasti ja erityisesti ilman höyhensaarten utuja. En minäkään tästä pidä.

Toivon todella, että olen väärässä ja toivon myös, että voidaan löytää toimivia ja vahvoja mutta vähemmän karkeita turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Se, miksi siltä ei ole minusta näyttänyt, selviää tästä eli kirjoituksestani vuonna 2004 eli

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Suomen puolueettomuudella on lyhyt historia. Se on myös väärin ymmärretty historia. Ennen kuin puolueettomuudesta tuli myytinomainen kansallinen hyve, se oli reaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli turvata ne valinnat, joita oli tehty ennen kuin puolueettomuuspolitiikka oli tarpeen.

Suomen poliittisia ja taloudellisia suhteita länsimaihin on usein vähätelty, mutta enimmäkseen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen kulttuuri sai länsimaisen perustansa jo pronssiajalla eli viimeistään ajanlaskumme alun vaiheilla. Ulkomaankauppaa on enimmäkseen käyty etelään ja länteen iän kaiken.

Vain joinakin vuosikymmeninä 1800-luvun puolivälissä Venäjä kasvoi kaikkia muita kauppa-alueita suuremmaksi. Öljykriisin aikaan 1970-luvulla, kun öljyn hinta nousi viisinkertaiseksi, Neuvostoliiton osuus kaupasta oli enimmillään viidennes. Tärkeämpää on, että muiden maiden osuus oli neljä viidennestä.

Ennen pitkää toisen maailmansodan jälkeen Suomi liittyi tärkeimpiin länsieurooppalaisiin taloudellisiin yhteistyöjärjestöihin. Myös ulkomaankaupan vapauttaminen 1950-luvulta alkaen oli likimain samanaikainen prosessi monien länsimaiden kanssa.

Suomi ei ollut myöhässä yhdentymiskehityksestäkään. Vapaakauppasopimuksesta EEC:n eli Euroopan unionin edeltäjän kanssa neuvoteltiin samaan aikaan, kun Britannia, Tanska ja Irlanti neuvottelivat jäsenyydestään. Suomen sopimus tuli voimaan vuotta myö- hemmin, 1974.

Neuvostoliiton vaikutus ei estänyt markkinatalouden kehittämistä muiden länsimaiden lailla. Hävitty sota ja Neuvostoliiton mahdin kasvu johtivat kuitenkin kansalliseen itsetutkiskeluun, joka tuotti uudenlaisen kulttuurisen omankuvan. Sen aineksista varovainen poliittinen kielenkäyttö muovasi länsisuuntauksen ohjelman, jolla pyrittiin kehittämään suhteita länsimaiden kanssa Neuvostoliiton epäilyksiä herättämättä. Viitteet länsimielisyydestä hukutettiin Suomen ja Neuvostoliiton erityistä ystävyyttä ylistävän vakuutteluihin. Siten vaikka länsisuuntaus oli kaiketi useimmille vaikuttajille määrätietoinen lähtökohta, sen puolesta ei elämöity. Tämän vuoksi sitä on kutsuttu myös ”suomettumiseksi”.

”Suomettuminen” kuvaa kuitenkin huonosti sitä, että taloudessa länsisuuntaus oli johdonmukainen. Politiikassa suomettumisen ilmiöt saattoivat olla todellisempia. Tämä johtui osittain siitäkin, että monet pyrkivät antamaan Neuvostoliiton kanssa vaihdetuille julistuksille pakollisia muotoja todellisemman.

Tämä hämmensi länsimielisiä piirejä, mutta se ei ollut aina haitaksi ulkopolitiikalle. Se miellytti Neuvostoliiton johtoa ja, toisaalta, tällä tavalla myös sisäpolitiikassa ostettiin tukea epäilevien joukosta kauppapolitiikan länsiyhteyksille.

Avoimesti Neuvostoliittoa arvosteleva länsisuuntaus leimattiin Neuvostoliiton taholta antikommunismiksi. Neuvostoliitossa sillä tarkoitettiin Suomen virallisen ulkopolitiikan vastaisuutta ja vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen johtavien poliitikkojen joukossa avoimen länsisuuntauksen kannattajia oli vähän.

Venäjä

Vaikka Suomi oli ennen pitkää sodan jälkeen mukana Länsi-Euroopan taloudellisessa yhteistyössä, länsimaissa Suomi-kuvaa hämmensivät monet seikat. Neuvostoliitto hallitsi liittoutuneiden valvontakomissiota Suomessa, ja valvontakomission pelättiin ohjaavan poliittista kehitystä. Ei se tietenkään aivan väärä pelko ollut. Valvontakomissio poistui, kun rauhansopimus valmistui 1947.

Seuraavana vuonna solmittiin kuitenkin Neuvostoliiton kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (yya), jota suomalaiset joutuivat selittelemään parhain päin kieli keskellä suuta. Kaiken lisäksi tiedotusvälineet länsimaissa levittivät kauhukuvia pienten maiden kohtalosta Neuvostoliiton puristuksessa. Sellainen ei antanut aina sijaa asialliselle kuvaukselle Suomen politiikasta.

Presidentti J. K. Paasikivelle omanlainen puolueettomuus oli jo irtiotto Neuvostoliitosta. Poliitikkojen korostuneet ystävyyssuhteet neuvostojohdon kanssa olivat Paasikivelle pakon sanelema vaihtoehto. Hän valitteli sitä, että itänaapurin todellisesta luonteesta ja uhkakuvista ei voinut kertoa avoimesti. Sittemmin monet niistäkin, jotka alkujaan pitävät Suomen ulkopolitiikan suuntausta Paasikiven lailla vain pakon sanelemana luovimisena, katsoivat puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden hyveeksi, joka muista seikoista riippumatta oli parempi vaihtoehto kuin liittoutumien rakentaminen.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoittaa muistelmissaan (1995), että Suomi liittyi EU:iin enemmän turvallisuuspoliittisista kuin taloudellisista syistä. Mutta hänkin totesi, että sellaista ei pitänyt mennä ääneen sanomaan. Poliitikkojen vaitiolo saattoi osaltaan johtaa siihen, että idänpolitiikassa ystävyydenvakuuttelut tuntuivat monista todellisemmilta kuin suomalaiset päättäjät olivat tarkoittaneet. Sodanjälkeisille sukupolville Neuvostoliitto näyttäytyi myös rauhanliikkeen johtajana.

Yhdysvaltojen rooli demokratian etuvartiona ei ollut selvä. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen järjestämät sotilasvallankaappaukset eri maissa, eritoten Chilessä (1973), todistivat muusta. Poliittiset mielikuvat eivät ole kestohyödykkeitä, vaan jokainen sukupolvi on valloitettava uudelleen.

Presidentti

Neuvostoliiton-suhteissa Suomen presidentillä oli ainutlaatuinen asema. J. K. Paasikivi loi mallin presidentistä, joka omin yhteyksin ja henkilökohtaisin kyvyin pystyi hoitamaan vaikeat asiat Neuvostoliiton kanssa Suomen kannalta tyydyttävästi. Sittemmin Urho Kekkonen kehitti tämän lähtökohdan presidentilliseksi diplomatiaksi, joka ei aivan mahtunut parlamentaarisen demokratian muotoihin.

Mauno Koivisto oli kuitenkin viimeinen presidentti, joka saattoi uskoa omaavansa henkilökohtaiset yhteydet ja kyvyt, mukaan lukien kielitaidon, hoitaakseen Neuvostoliiton- ja Venäjän-suhteet Paasikiven ja Kekkosen lailla. Tässä suhteessa presidentti Martti Ahtisaari oli ensimmäinen sodanjälkeisen sukupolven presidentti. Myöskään tasavallan presidentti Tarja Halonen ei voi luottaa pelkästään henkilökohtaiseen vaikutusvaltaansa Venäjän asioissa. Jo tämän johdosta kansainvälinen yhteistyö Venäjän-politiikassa tulee Suomellekin tärkeäksi liittoutumista riippumatta.

Kun Neuvostoliitto alkoi hajota, Suomi oikoi Pariisin rauhansopimusta yksipuolisesti edukseen, jätti yya-sopimuksen sikseen, liittyi EU:iin ja hankkii hävittäjänsä Yhdysvalloista. Lisäksi Suomi liittyi Naton yhteistyöneuvostoon ja ryhtyi suunnittelemaan taisteluhelikoptereiden hankintaa. Mutta oireellisempaa on se, että yhteistyö Venäjän kanssa on ollut hankalaa. Neuvottelut ovat epäonnistuneet tämän tästä, koskipa asia maiden välistä kuorma-autoliikennettä, tullimuodollisuuksia, Itämeren suojelua tai muita asioita. Jälkikäteen Venäjällä on viitattu kintaalla niillekin tuloksille, joista suomalaiset uskoivat jo sopineensa.

Venäjän suhde Suomeen on muuttunut. Sosialismin aikana Suomi oli erityisen tarpeellinen Neuvostoliitolle, sillä Neuvostoliitto tarvitsi poliittisesti ystävällismielisen valtion rauhanomaisen rinnakkaiselon malliksi. Nykyisellä Venäjällä ei ole tällaisia tarpeita. Vieläpä on niin, että Venäjällä on useita liittolaisia valittavaksi. Länsimaat ovat katsoneet, että Venäjän epävarman kehityksen ja arvaamattomuuden uhkaa voidaan parhaiten hallita rakentamalla suhteita Moskovaan. Länsivallat kilpailevat Venäjän-suhteista.

Olisikohan nyt Suomen aika muistuttaa katteettoman myöntyväisyyspolitiikan harhoista?

Yhdysvallat

Toisen maailmansodan suurimpia voittajia olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Historiankirjoitus ja yhteiskuntatieteet seurasivat poliittisia muutoksia. Tässä suhteessa Suomi ei ollut erityinen poikkeus, vaan angloamerikkalaiset vaikutteet hallitsivat kaikkialla länsimaissa, ehkä Ranskaa lukuun ottamatta. Marxilaisten tieteensuuntien nousu 1960-luvulla ei ollut sekään vain Neuvostoliiton mahdin tulosta. Radikalisoitumiseen vaikuttivat ehkä jopa enemmän siirtomaiden itsenäisyysliikkeet ja niiden myötä kärjistynyt länsivaltojen arvostelu. Yhteiskuntatieteiden uudet lähtökohdat pukivat arvostelun radikaalin poliittisen ohjelman muotoon. Kehitysmaiden riisto sai saman syyn kuin työväen riisto kapitalismissa.

Suomessa tasapuoliselle historiankuvaukselle koitui haitaksi erityisesti se, että Länsi-Saksasta tuli Euroopan syntipukki. Saksan kielen taito kävi harvinaiseksi, ja kulttuurin tutkimuksesta tuli muodikkaasti angloamerikkalaisten virtausten seuraamista. Kuitenkin keskiajalta lähtien suomalaisten Eurooppa on ollut paljolti saksankielinen Eurooppa.

Mielenkiintoista on, että anglo-amerikkalaisen vaikutuksen ylivoima yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä ei ole hillinnyt amerikkalaisvastaisuutta. Syynä lienee osittain se, että Yhdysvalloissa monet sivistyneistön edustajat ovat olleet maansa politiikkaa vastaan. Suomalaisten amerikkalaisvastaisuus ehkä osaltaan selittää suomalaisten Nato-vastaisuutta.

Euroopan unioni

Kansalaiskeskustelussa rauhaan ja ystävyyteen liitetään vain puolueettomuus. Sen pohdinta, ovatko ihanteet ja kansakuntien edut todella kaikille yhteisiä ja yhteisesti puolustettavissa, tuntuu monista jo melkein kuin sodan lietsonnalta. Suomessa on ollut tapana korostaa eri valtioita yhdistäviä ja yhteisiä lähtökohtia, esimerkiksi YK:ta. YK on puolustanut hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota vain kahdesti: Etelä-Koreaa 1950-luvun alussa ja Kuwaitia 1990—91. Etelä-Korean puolustamisesta saatiin aikaan päätös, koska Neuvostoliitto oli äkeissään jättäytynyt turvallisuusneuvoston työstä eikä sen vuoksi voinut käyttää veto-oikeuttaan.

Kuinka realistista on olettaa, että YK puolustaa seuraavan kerran hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa maata?

Vielä hatarammassa on EU:n yhteinen puolustus. Jäsenvaltioilla ei ole minkäänlaista koetultua ja kyvykästä sotilasyhteistyötä. Niiden armeijat eivät ole yhteensopivia, ja vielä vähemmän ne ovat valmiit toimimaan tehokkaasti yhdessä.

Kaiken lisäksi EU:n poliittinen kyky näissä asioissa on osoittautunut kerrassaan heikoksi. Asiaa mutkistaa se, että eritoten Ranska on ollut omapäinen sopimus-kumppani niin Natossa kuin EU:ssakin. Luultavasti EU:n suuret maat noudattaisivat uusia puolustussopimuksia yhtä valikoivasti kuin muitakin tähänastisia sopimuksia. Ehkä olisi parasta, jos Nato olisi Pohjois-Amerikan ja EU-maiden yhteinen puolustusliitto. Tällainen ”yhdistyneiden länsimaiden” puolustusliitto on vielä haaveilua. Kuitenkin jo nyt Nato-maiden joukot muodostavat parhaan osan EU-maiden armeijoista.

Nato

Poliittista painotusta ei ole ainoastaan sotilaallinen uhka. Painostuksena toimivat myös muut uhkakuvat ja epävarmuus. Suurvallat voivat käyttää luomaansa pelkoa hyväkseen silloinkin, kun ystävyyttä vakuutellaan. Nato jäsenyyden ensimmäinen kysymys ei ole se, onko jokin maa uhka Suomen turvallisuudelle. Ensimmäinen kysymys on se, voidaanko epävarmuudella ja arvaamattomuudella vaikuttaa vähemmän sellaisen maan politiikkaan, joka on Naton jäsen kuin sellaisen maan politiikkaan, joka ei ole Naton jäsen.

Nato jäsenyydellä on kaksi etua: Hyökkäys Nato-maan kimppuun on epätodennäköisempää kuin hyökkäys jonkun muun maan kimppuun. Toiseksi, Natomaat tuskin käyvät poliittista lehmänkauppaa jäsenmaillaan. Juuri Suomessa pitäisi muistaa, että Baltian maiden itsenäisyydellä käytiin kauppaa jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen eikä vasta toisen maailmansodan alla. Ranska, Britannia tai Yhdysvallatkaan eivät tukeneet Baltian maiden itsenäisyyttä pitkään aikaan.

Toki jäsenyydellä voi olla myös haittansa. Jäsenyys voi viedä Suomen selkkauksiin, joista muutoin vältyttäisiin. Toisaalta, Yhdysvallat ei ole tarvinnut eikä tarvitse Natoa kaikissa selkkauksissaan. Nato-maat ovat osallistuneet yhteisiin toimiin perin valikoivasti. Jäsenmaiden keskinäisiin turvatakuihin on vedottu vain kerran, syyskuun 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen.

Vaarana on ehkä myös se, että Naton jäsenenä Suomi valikoituisi terroristien maalitauluksi. Tätä kysymystä tärkeämpi seikka on kuitenkin se, millaisia seuraavat suuret sodat voivat olla. Paljon puhutut ”täsmäaseet” ovat saaneet monet uskomaan, että tulevaisuuden sotia käytäisiin rajoitetummin ja herrasmiesmäisemmin kuin ennen. Se on suuri harha. Parhaita ”täsmäaseita” on vain muutamalla länsivallalla, jotka ovat toistaiseksi voineet käyttää niitä täydellisen ylivoiman oloissa. Muilla on ydinpommeja ja muita joukkotuhoaseita, joilla tuhotaan kaupunkeja ja tuhansittain ihmisiä.

Terrorismi, erotukseksi ”oikeasta” — tai jopa ”reilusta” sodankäynnistä – on yhdistetty pelkästään ääriryhmiin. Mutta tuskin on liian kyynistä ajatella, että missä tahansa suuressa sodassa osapuolet uhkaavat ajautua väistämättä keinoihin, joilla saadaan aikaan suurin pelko ja pahin tuho. Sotaan ovat aina kuuluneet myös terroristi-iskut rintamien takana. Kaiken lisäksi seuraavat suuret sodat voivat olla poliittis-uskonnollisten liittoutumien tai jopa maanosien välisiä. Toiveet yhteisistä pelisäännöistä ovat unennäköä.

Vakavat selkkaukset voivat uhata Suomen puolueettomuutta kaikissa tapauksissa. Liittoutumien rakentaminen sellaisessa tilanteessa voi olla myöhäistä, vaikka lopulta hädän hetkellä haluaisimmekin liittoutua niiden maiden kanssa, joiden arvot sittenkin ovat lähimpinä omiamme niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin.

Talvisodassa neuvoteltiin sotilaallisesta avusta länsivaltojen kanssa koko sodan ajan. Sota päättyi ennen neuvotteluja.

Toisenlainen Suomi

Suomen historiankuvaa hallitsee syrjäinen ja osaton Suomi. Tällainen kuva tukee varovaisuutta ja syrjästä seuraamista, ja mielikuvat onkin valjastettu ulkopolitiikkamme tueksi tämän tästä. Syrjäisyyttä ja vähäistä väestömäärää on surkuteltu suotta. Totta on, että tänne ei syntynyt suuria palatseja eikä maa ole täynnään keskiaikaisia linnojakaan. Väestöä oli liian vähän, jotta alustalaisten työstä olisi saatu revityksi riittävästi varoja yläluokan suurelliseen kulutukseen. Suomessa yläluokka on ollut pieni ja köyhä. Mutta tästä ei seuraa, että maassa olisi oltu kaikesta sivussa. Jo sata vuotta sitten puhelimia, polkupyöriä ja sähkölamppuja oli asukaslukuun nähden enemmän kuin useimmissa muissa maissa.

Keskiajalla Pohjoismaat perustivat Pohjoismaisen unionin, joka oli aikansa laajempia poliittisia liittoja. Unionin syntyyn johtaneet tapahtumat käynnistyivät Suomessa, kun Suomea hallinnut Turun linnanpäällikkö, suomalainen Jeppe Abrahaminpoika Djäkn, ryhtyi kasvattamaan valtaansa ja sai Ruotsin kuninkaan tuen. Ruotsin kuninkaana oli kuitenkin saksalainen Albrekt, jonka vaikutusvallan kasvua ruotsalainen ylimystö pelkäsi. Se kutsui avukseen Tanskan kuningattaren Margareetan. Margareeta sai Ruotsin kruunun ja loi Pohjoismaisen unionin (1397). Se kesti 124 vuotta.

Unionin aikana Suomen asema korostui. Maassa toimineet mahtimiehet osallistuivat aktiivisesti valtakuntansa – ja vähän muidenkin — asioihin. Yksi vaikuttajista, mahdollisesti suomalaissyntyinen Viipurin linnan haltija Kaarle Knuutinpoika Bonde, oli kolmesti Ruotsin kuningas. Ajoittain Suomi oli kokonaan riippumaton Ruotsista. Näin oli 1400-luvun alussa, kun Margareeta antoi Suomen hallittavaksi kasvattipojalleen ja tulevalle unionikuninkaalle Eerik Pommerilaiselle.

Myös Venäjän vallan aikana talouden ja politiikan omaleimaisuus säilyi. Kerrassaan erikoista on, että Suomella ei ollut vain omaa rahaa vaan Suomi — ainoana Pohjoismaana ja ilman Venäjää — liittyi Ranskan johtamaan latinalaiseen rahaliittoon 1878. Markka sidottiin kultakantaan Ranskan frangin kautta, kuten esimerkiksi Belgia, Sveitsi ja Italia tekivät. Ruotsi liittyi kultakantaan epäonnisen pohjoismaisen rahaliiton kautta.

Suomessa on etsitty liittolaisia aloitteellisesti toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Sen sijaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa hyväksyttiin pitkin hampain. Suomelle tuli tärkeäksi korostaa puolueettomuuttaan, sillä maan poliittinen johto ei halunnut Neuvostoliiton liittolaiseksi.

Suomen puolueettomuudella on lyhyt historia. Se on myös väärin ymmärretty historia. Ennen kuin puolueettomuudesta tuli myytinomainen kansallinen hyve, se oli reaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli turvata ne valinnat, joita oli tehty ennen kuin puolueettomuuspolitiikka oli tarpeen.

--

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

Huomautus: Tämä kirjoitus liittyy teemaltaan myös artikkeliini Aamulehdessä 30.6.2008 otsikolla ”Venäjä saa uuden etsikkoajan”. Artikkeli ilmestyy täällä pian englanninkielisenä ja julkaisen sen piakkoin myös venäjäksi (Blog in English above).