Talouskurilla on lyhyt historia

Kanava -lehti 8/2023 julkaisi artikkelini Vapaat yksilöt talouskurin kourissa, jossa käsittelen talouskurin lyhyttä historiaa. Keskeinen ajatus on, että yhdysvaltalaisenkin keskiluokan hyvinvointi luotiin valtion johdolla. Koska uskon tämän näkökulman kiinnostavan muitakin kuin Kanavan lukijoita, lehden luvalla julkaisen tuon joulukuussa 2023 ilmestyneen tekstin myös täällä.

Yhdysvalloissakaan ei ole koskaan toteutettu uusliberalististen oppien mukaista talouspolitiikkaa, väittää Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa taloustieteen professorina työskentelevä J. Bradford DeLong.

Monet talousopit opettavat, että tiukan talouspolitiikan vaatimus on edellytys kestävälle hyvinvoinnille. Tiukan ja vähemmän tiukan raja on kuitenkin hämärä.

Suurten länsimaiden taloustieteilijät eivät koskaan ole olleet yksimielisiä yhdestäkään rahapolitiikan tai valtion finanssipolitiikan linjauksesta. Paljosta on päätetty yritysten ja erehdysten kautta.

Silti sekä raha- että finanssipolitiikka on ollut keskeinen työkalu siinä, kuinka länsimaiden varallisuutta ja elintasoa on luotu viimeisen 150 vuoden aikana. Yhdysvaltojen merkitys on ollut ratkaiseva – niin virheissä kuin onnistumisissa.

Kysymys ei silti ole valtioista, vaan ihmisistä, jotka tekevät päätökset. Se, kuinka sotien ja talouspulien tuomista katastrofeista on selvitty, on riippunut ihmisten päätöksistä.

Taloustieteilijä J. Bradford DeLong on kirjoittanut asiasta melkeinpä satiirisen nykyajan taloustieteen historian. Hän opiskeli Harvardissa Yhdysvalloissa ja on nykyään taloustieteen professorina Berkeleyssä Kalifornian yliopistossa. Hän ei ole kuka tahansa, joka hautaan kommentoimaan mitä tahansa raha-asiaa.

Kirjan nimi on Slouching Towards Utopia eli löntystellen kohti utopiaa (Basic Books 2022).

Varsinaisena toisinajattelijana DeLongia ei voi pitää. Hän on ollut monessa mukana niin puolesta kuin vastaan ja menettänyt lopulta uskonsa uusliberalistisiin malleihin. Hänen perustelunsa ovat historiassa.

Taloustieteilijänä hän on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän näkee ammattiliitoilla olleen hyvin myönteisen roolin hyvinvoinnin rakentamisessa – myös Yhdysvalloissa.

Pitkä 1900-luku oli kuin marssi kohti utopiaa

Viimeiset 150 vuotta ovat olleet maailmassa aivan ainutlaatuista aikaa, DeLong sanoo. 1870-luvulta alkoi talouden vuosisata, ”pitkä 1900-luku”, joka on ollut kuin marssi kohti utopiaa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on koitunut kaikkien hyväksi, joskin epätasaisesti ja ajoittain tuskastuttavan hitaasti. 1900-luvulla ensi kertaa ihmisten enemmistö nousi alinomaisesta köyhyydestä ja puutteesta.

Pohjoisamerikkalaisten vaurastuminen alkoi, kun 1800-luvun lopulla teknologinen kehitys sekä teollisuuden ja kaupan institutionaaliset järjestelmät avasivat tien tehokkaaseen tuotantoon.

Jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä tulokset olivat merkittäviä. Joka viidennessä kodissa oli vesivessa vuonna 1920, puhelinkin melkein joka kolmannessa. Jääkaappi, radio, levysoitin ja pesukone yleistyivät myös työväen keskuudessa.

Yhdysvaltalaisenkin keskiluokan turva luotiin valtion johdolla

Finanssikriisi päätti talouden pitkän vuosisadan 2010-luvulle tultaessa. Käänne tapahtui kuitenkin jo 1900-luvun lopulla.

DeLong kertoo länsimaisten talousoppien historian yleistajuisesti, joskin paikoin sekavasti ja asioita toistaen. Hänen näkökulmansa on ihailtavan epäpohjoismainen. Se on jopa suoranaisen pohjoisamerikkalainen, mutta ristiriitaisesti. DeLong pitää pohjoismaista valtiollisesti johdettua hyvinvoinnin rakentamista kestävämpänä vaihtoehtona kuin pelkkää markkinoiden valtaa.

Mutta hän sanoo, että valtion johdolla yhdysvaltalaisenkin keskiluokan turva luotiin. Kun hyvinvointivaltiosta puhutaan, eurooppalaiset historioitsijat aloittavat tavallisesti Saksassa 1800-luvun lopulla luoduista sosiaalipoliittisista uudistuksista tai Ruotsin monista sosiaalidemokraattisista vuosikymmenistä.

DeLong tuntee ne asiat. Saksa joutui kuitenkin täydelliseen kaaokseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Inflaatiokin oli miljoonissa prosenteissa, ja lopputuloksena natsit nousivat valtaan.

Roosevelt pani poikki tiukan talouskurin ja työttömyyden kasvattamisen tien

Yhdysvalloissa ratkaisevaksi koitui käänne, jonka aiheutti vuonna 1929 alkanut talouslama. Siitä alkoi uudenlaisten hyvinvointimallien rakentaminen.

Monissa Euroopan maissa talouslama toi valtaan äärioikeiston. Yhdysvalloissa kävi toisin. Siellä talouslama johti kauaskantoisiin ja ihmisten enemmistön hyvinvointia tukeviin ”sosiaalidemokraattisiin kokeiluihin”, DeLong kirjoittaa.

Uudistustyön johtoon asettui Franklin D. Roosevelt. Roosevelt valittiin presidentiksi vuonna 1932, laman vielä tuntuessa. Hänen päätöksensä – jotka olivat vastoin useimpien taloustieteilijöiden neuvoja – merkitsivät, että tiukan talouskurin ja työttömyyden kasvattamisen tie pantiin poikki.

Siihen asti oli ajateltu, että laman aikana työttömyyden annetaan kasvaa ja odotetaan, että palkat ja hinnat painuvat niin alas, että kysyntä elpyy. Tämä ajatus elää edelleen.

Talouskuri tarkoitti, että keskuspankki tai valtio eivät puuttuneet markkinoiden toimintaan jakamalla rahaa eli lisäämällä kysyntää.

Rooseveltin mielestä talouslaman jälki oli ollut liian rumaa. Konkurssit, vararikot sekä työttömyys ja köyhyys uhkasivat hävittää palkkatyöllään juuri vaurastuneen keskiluokan, jonka iloisesta 1920-luvusta tuli myöhemmin legendaarinen.

Presidentti ei halunnut lisätä työttömyyttä. Maailmanlaman vuoksi Yhdysvalloissa työttömyydestä tuli suuri peikko, josta poliittinen johto on joutunut myöhemminkin vastuuseen.

Sääntelyn ideologinen vastenmielisyys ei ole estänyt raskaitakaan valtion toimia

On mielenkiintoista, että työllisyyden merkitys, jota sittemmin elvytyspolitiikan mallin luonut John Maynard Keynes piti tärkeänä, on edelleen poliittisesti tärkeä nimenomaan Yhdysvalloissa. Euroopassa työllisyyden hoito on ollut vähemmän keskeisellä sijalla. Työttömyyden vahinkoja on korjattu laajoilla sosiaalisilla tukijärjestelmillä.

On silti väärin kuvitella, että sellaisia ei ollenkaan olisi Yhdysvalloissa. Niiden rakentaminen alkoi juuri Rooseveltin aikana heti maailmanpulan jälkeen. Valtio astui kuorestaan ohjaamaan niin markkinoita ja pankkeja kuin sosiaalisia oloja.

Uudistukset olivat suuria. Sosiaaliturvasta säädettiin vuonna 1935. Siinä oli puutteensa, mutta se oli aikansa kattavimpia järjestelmiä, joka toi muun muassa vanhuuseläkkeen. Samana vuonna ns. Wagner Act antoi ammattiliitoille tunnustetun aseman palkkaneuvotteluissa. Verotusta muutettiin enemmän progressiiviseksi eli suurituloisia verotettiin kovemmin. Valtio järjesti työttömyystöitä ja tuki investointeja. Niin ikään luotiin monopolien vastaista lainsäädäntöä.

Yhtä tärkeitä olivat raha- ja finanssipoliittiset uudistukset, mukaan lukien pienten talletusten suoja ja pankkijärjestelmän uudistaminen.

Ideologisesti sääntely on Yhdysvalloissa perin monille vastenmielistä. Se ei silti ole estänyt raskaitakaan valtiovallan toimia. Myös 2000-luvun finanssikriisissä pankkeja ja yrityksiä pelastettiin nopeilla ja jyrkillä toimilla. Ne tosin purettiin heti, kun asia oli hoidettu. Samalla tavalla toimittiin viime talven kriisipankkien kanssa.

Vastoin kaikkia ideologisia julistuksia liittovaltion toimet markkinoilla ovat olleet tuntuvia. Kun näin on Yhdysvalloissa, jossa sääntelyä inhotaan yleisesti, joutuu kysymään, mistä syntyvät mielikuvat uusliberalististen oppien puhtaasta soveltamisesta ja ennen kaikkea niiden eduista.

Voi arvella, että syy on ainakin osin ideologisissa myyteissä ja mielikuvissa vapaasta yksilöstä, joka ei salli valtion kajota yksityisyyteensä. J. Bradford DeLongin teoksessa vastaus jää rivien väleihin.

Kuitenkin hän katsoo, että kapitalismi, joka 150 vuodessa vaurastutti suuren osan ihmiskuntaa ennen näkemättömällä tavalla, uhkaa nyt palauttaa sen eriarvoisuuden ja epävarmuuden, jossa enemmistö vielä 1800-luvulla aina eli.